Ihminen on onnellisimmillaan kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos. Tämä pätee myös puhumiseen, alkaen kunnon höyrynpäästelystä ja loppuen avunpyyntöön. Eli apua saa kun sitä tajuaa pyytää.
Minä olen jossain vaiheessa aikuiselämääni tullut sellaiseen tulokseen että koska muilla on aina huonommin, niin minulla ei ole oikeutta valittaa tai pyytää apua. Pitäisi pärjätä ja selvitä omillaan ja kyllähän mä olen pärjännytkin, tosin se ei ole ollut kauhean kivaa. Välillä se on ollut ihan vaan kauheaa.
Olen myös oikeassa elämässä perusluonteeltani ja ulosanniltani aika iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joten sitä on ehkä aika monen vaikea kuvitella kuinka syvissä vesissä tällainen elämä-on-laiffii-tuulitunneli voi välillä uida. Lisäksi paino-ongelma on jotenkin niin luuserinoloa, että apua sen selättämiseen ei vain kehtaa pyytää, varsinkaan kun ne ihmisen joilla sitä ei ole eivät millään tajua miten sellainen pääsee kenellekään edes syntymään. Syö vähemmän, liiku enemmän, eikö vaan? Helppoa kuin heinänteko. (Kyllä ei muuten todellakaan ole helppoa heinänteko. Viime kesänä kokeilin viikatteen käyttöä tontin raivaamisessa, on todellakin taitolaji!)
Nyt olen tuskaillut taas pari kuukautta sitkeiden kilojen ja syömishimojen ja synkkien ajatusten kanssa, ja paniikki alkoi vaivata ihan tosissaan kun tajusin kaksi viikkoa sitten palaavani seitsemän viikon päästä töihin paksumpana ja huonompikuntoisena kuin ikinä. Onneksi apuun tuli ihana Virve joka lupasi laatia seitsemän viikon kick-off-ohjelman, jolla saadaan vedettyä vähän ruotoa suoremmaksi ja vatsaa sisään ennen konttorirotan paluuta.
Minullahan on aikaisempikin kokemus personal trainerista, eikä se näin jälkikäteen ajatellen sujunut kovin hyvin. Johtuiko sitten laaditun ohjelman sopimattomuudesta, väärästä ajoituksesta vai henkilökemioista mutta en kokenut saaneeni rahojeni arvosta apua, ja luovuin oikeastaan toivosta että voisin saada apua elämäntaparemonttiin muualta kuin netistä.
Mutta nyt tuntuu todella siltä että ollaan oikealla tiellä.
Virven kanssa aloitimme ihan pohjalta. Liikutuin melkein kyyneliin kun ensimmäisen viikon ohjelmassa oli Jukka Rajalan Movement-treenin mukaisia liikkeitä kuusi kappaletta, ja ainoa ohje oli harjoitella niitä omassa tahdissa joka arkipäivä 10 minuuttia, ja käydä viikonloppuna molempina päivinä 20 minuutin lenkillä. Ihanaa rauhallista kuntoutusta kehäraakille!
Movement-liikkeet tuntuvat tosi hyvältä, luonnolliselta ja ennen kaikkea turvalliselta tavalta treenata tällaiselle aivan jumissa olevalle aloittelijalle. Liikkeet tehdään kehon omalla painolla, omaan kunto- ja liikkuvuustasoon skaalaten. Videoita voi katsoa Youtubessa, tässä yksi näyte.
Viikolla kaksi treenasin kaksi kertaa 20 minuuttia lihaskuntoa edellisviikolla harjoitelluilla liikkeillä kiertoharjoitteluna, sekä kävin kahdella 20 minuutin lenkillä. Liikkeet voi tehdä kotona ilman mitään varusteita, joten kynnys treenin aloittamiselle on älyttömän alhainen. Selänkierrot voi hyvin tehdä myös vauva naaman päällä maaten. On kokeiltu. Lapsi-äiti-kiintymyssuhde - hoidettu!
Kirsikkana kakun päällä Virve vaatii joka päivä kuittauksen että treeni on tehtynä, ja ahdistelee kyllä jos en anna itsestäni mitään kuulua. Palvelu on mukavuudenhaluiselle unohtelijalle varsin mahtava.
Ruokapuolesta kirjoitan ensi kerralla enemmän, mutta sen verran voin sanoa jo nyt että omalla kohdallani on elämäntapoja ehdottomasti helpompi muuttaa liikkumisen kautta, eli kun kroppaa käyttää liikuntaan, se vaatii myös liikkujan ruokaa. Liikunnasta saadun energiaboostin laittaa mielellään kunnon kasvistonnikalawokin vääntämiseen, eikä tule sitten mussuttaneeksi mitä sattuu pitkin päivää.
Toimii! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, toimii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti