sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Änkyrä motivoituu

Kulunut viikko on ollut yhtä ahaa-elämystä toisensa perään. (Nyt seuraa sitten pitkä ja sekava alustus, jonka jälkeen hehkutan aika monelle itsestäänselviä asioita, että harkitse nyt vaan vielä miten aiot seuraavat noin 5 minuuttia elämästäsi käyttää...)

Sehän ei varmaan ole kenellekään tätä blogia lukevalle mikään yllätys että mulle on kaikki vähän hankalaa. Pyörittelen kolikkoa sen kaikilta kuudeltatoista puolelta ennen kuin voin edes kuvitella tietäväni onko se kruuna vai klaava, tai tekeväni minkäänlaisia päätöksiä yhtään mistään tai tulevani minkäänlaiseen konseksukseen itseni kanssa.

Nyt on ollut hankalaa motivoituminen. Kas kun minä en halua olla super. Joko pelosta edessä olevaa helevetinmoista työmäärää kohtaan tai ihan puhtaasta itsetyytyväisyydestä, en vaan halua.

Pystyn vilpittömästi ihailemaan esimerkiksi Anna Virmajoen tekemää duunia ja sitä aivan käsittämätöntä määrää kurinalaisuutta jota noin kisakireän kropan saaminen ja ylläpito vaatii, mutta en halua itsestäni samanlaista. Mulle riittäisi jo normaalipaino, eikä oikeastaan haittaisi vaikkei ne vatsalihakset niin erottuisi ja vaikka siinä olisikin vähän mammaa päällä. Oikeastaan pahin painajaiseni on elää kropassa, joka ei kestäisi enää ikinä yhtään aurajuustoa, pipareita ja viinirypäleitä tai konvehtirasiaa jouluna. Eihän se ole mitään elämää!

Olen sitä mieltä (seuravaa ajatelma omaksuttu Meri Pekkarisen suusta), että se Facebookissa lähes meeminä kiertänyt "Strong is the new skinny" on pahimman laatuinen huijaus, eikä suinkaan mikään naisten vapautusjuttu. Että nyt ei enää riitä että on laiha, vaan pitää olla vielä lihaksikaskin sen vähärasvaisuuden lisäksi. Mutta ei hei mitään hätää leidit, senhän saa helposti niin, että käy joka aamu HIITtaamassa ja illalla sitten salille vetämään raivokkaat pumppaukset päälle. Ja ruokahan on sitten Puhdasta oikein isolla peellä. Muuten ei vaan onnistu.

Ja siis kyseessähän ei ole laihdutus vaan elämäntapamuutos jossa kuitenkin kaikkein tärkeintä on tavoitteiden saavuttaminen, ja seuraamilleni naamakirjasivuille postatuista kuvista päätellen se on ihan joka ikisellä painonpudotus. Tämä kuva minusta summaa ajatuksen oikein hyvin:




Että jos et aio ensi vuonna body fitness kisoihin niin mee himaas itkemään, senkin ällö läski!

Ahistaa ahistaa ahistaa. En halua elää tuota elämää enkä halua noita tuloksia. Motivoidu tässä nyt sitten.

Onneksi on Varpu Tavi ja Varpun ihanat ajatukset, tässä itseäni toistaiseksi eniten puhutellut pätkä Maanantaisoturit- kirjasta (olen vasta sivulla 47 menossa että näitä sitaatteja saattaa tulla vielä enemmänkin).
"Miltä minusta nyt tuntuu? Kuule, ihan samantekevää! Tunteet tulevat ja menevät, eikä niiden kannata antaa ottaa yliotetta. Jos kulkisimme täysin tunteittemme vallassa, emme loppujen lopuksi tekisi mitään, koska ei huvittaisi. Meitä hallitsevat etupäässä synnynnäinen laiskuus ja mukavuudenhalu. --- Kyse on paljon enemmän tahtomisesta kuin kuin tunteesta. Joskus tunteen sivuuttaminen ja mekaaninen tekeminen voi saada aikaan paljon parempia tuloksia, kuin jatkuva itsensä lelliminen, kuunteleminen ja omaan päähän taputtelu."
Ja vielä:
"Miksi ylipäätään pitää palkita itseään? Onko elämä niin kauheaa, että arkipäivästä selviydyttyään on annettava itselleen palkintoja? Kuka sen on keksinyt? Jos niin on, eikö elämässä ole jotakin pahasti vialla? Jatkuva sallivuus on avain itseinhon kierteeseen. Se ei ole mikään ratkaisu. Se on ongelma."
Että osuiko ja upposiko? Kyllä.

Minähän se olen varsinainen oman elämäni sankarivainaja, jonka täytyy saada palkita itseään sillä sun tällä kivalla, joko ostoksella tai ruualla, ihan kun oon nyt niin tässä selvinnyt.

Mistä? NO EN MISTÄÄN. Länsimaisessa aika mukavasti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa elävä, kivaa ja siistiä sisätyötä tekemään päässyt terve, perheellinen nuori nainen nyt ei todellakaan ole minkään Aikamme Suurimmat Selviytyjät listan kärjessä.

Ja eikö paras palkinto hyvästä arkipäivästä selviytymisestä olisi loppuviimein kuitenkin aidosti hyvä olo, aidosti kaunis vartalo (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan) ja aito terveys.

Jep. Olen motivoitunut. Ja vaikken olisikaan, syön sen maitorahkan silti.

4 kommenttia:

  1. "Että jos et aio ensi vuonna body fitness kisoihin niin mee himaas itkemään, senkin ällö läski!"
    :DDDDDDD totta! joka toinen bloggari on niihin kisoihin tunkemassa ensi vuonna tai vähintään 2014!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä jännä miten siitä on tullut niin suosittua nyt, tai jotenkin mistä tahansa "överi"-ilmiöstä. Ja siis tässähän nyt puhuu crossfit-harrastaja että... :D

      Hienoahan se on että on tavoitteita, jotainhan täytyy olla mitä jahdata mutta mulle riittää tämä "kävellenkin pääsee perille"-tyyli.

      Poista
  2. On muuten ihan kuin suoraan kuin mun suusta ja näppikseltä tuo strong is the new skinny yökötys. Itseasiassa luulen sen aiemmin varmaan postanneenikin... huojentavaa, että joku muukin sen ääneen sanoo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en ollut sitä ennen sen kummemmin pohtinutkaan ennen kuin yhdessä ravitsemus- ja liikkuvuussemmassa Meri "Monkeyfood" Pekkarinen tuota arvolauseketta vähän tarkemmin ruoti. Uskoisin (toivoisin) että on kuitenkin monia naisia jotka ottaa sen vähän toisin: omassa lähipiirissäni ainakin on normaalipainoisia/isompia naisia jotka tosiaan vaan haluavat olla vahvoja.

      Poista