sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Evoluutiosta ja elämäntavasta

Ihminen on väärin suunniteltu. Tai kehittynyt, kun eihän me nyt kreationisteja täällä sentään olla, vaikka yksisarvisiin, romanttisiin miehiin ynnä muihin yliluonnollisiin ilmiöihin uskotaankin. Tähän lopputulemaan pääsin kun pohdin tässä viime aikoina ylivoimaiseksi -tai oikeastaan tavanomaistakin työläämmäksi- käynyttä laihisteluani.

30 000 vuotta nykyihmisen evoluutiota on ohjannut sen aineenvaihdunnan ja järjenjuoksun siihen pisteeseen, että lajin säilymisen kannalta kaikkein parasta olisi maata paikallaan ja syödä, silloin kun ei olla keräilemässä ja metsästämässä. Minä kun metsästän ja keräilen pääasiassa oman lähiön ostarilla, ei siitä kertyvä energiankulutus mitenkään huimaa päätä.

Vielä kun kroppa on kehittynyt niin, että se huolella kerryttää kaiken ylimääräisen energian pahan päivän (nälänhädän) varalta ihon alle, tankkauttaa väsyneenä ja stressaantuneena nopeita hiilareita itseensä ja pää varmistaa sen ettei varppina huvita lähteä hankeen mönkimään, on läskisoosi valmis. On se niin väärin.



Lisäksi minä -tai sitten itse asiassa pikku hiljaa tämän kuun loppuun mennessä hiljenevistä kuntosaleista päätellen aikamoinen könttä Suomen kansaa- on varustettu keskiverto kaksivuotiaan keskittymiskyvyllä ja sitkeydellä. Kolme viikkoa salaattia ja jalkaprässiä ja se siitä.

Olen pudottanut painoa viimeisen vuoden aikana 6 kg. Tuloksen takana on vähintään yhtä monta takaisin lihottua kiloa, ellei jopa tuplat. Olen soutamisen ja huopaamisen kruunaamaton Suomen mestari. Kuinka monta kiloa voisikaan olla nyt pudotettuna, jos olisin sitkeästi pitänyt kiinni suunnitelmista ja jättänyt kylmästi tekosyyt väliin. Huokaus.

Ja silti. Olen aika ylpeä tästä väännöstä. Se on ihan oma ja itse tehty ja ainakin viimeistä piirtoa myöten minun näköinen. Ehkä se kuuluisa elämäntapamuutos tarkoittaakin tätä, eikä mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmeherätystä, jonka jälkeen ei enää ikinä tee mieli suklaata. Ylipainon kertymiseen -23kg- meni kahdeksan vuotta. Olisihan se aika jäätävä veto jos sen kaiken saisi vuodessa liukenemaan.

Ehkä tätä elämäntapamuutosta voisi ajatella eräänlaisena minievoluutiona, yhden ihmisen kehityksenä kohti oman potentiaalinsa maksimaalista käyttöönottoa. Ja sehän ei pelkällä salaatinsyönnillä ja jalkaprässillä onnistu. 

Ja eläköön se pieni mutta merkittävä ero evoluution ja elämäntapamuutoksen välillä, joka mahdollistaa elämäntapamuutoksen tiellä tehdystä virheestä huolimatta yksilön hengissä selviämisen ja uuden yrityksen. Luonnonvalinta onkin sitten jo vähän vittumaisempi kumppani.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Typistetty ja lihavoitu

Minä olen typistänyt itseni ihmisenä.

Tämä ei ole valitusta, ruikutusta eikä minkään sortin avunhuuto, vaan ainoastaan tänään kuumekuopasta noustessa tehty havainto.

Eipä tiennyt tyttö sano Cafen Zen. (Kuva vuodelta 2004)
Olen vaivihkaa ja pieninä palasina viimeisen kymmenen vuoden aikana karsinut itsestäni ja elämästäni pois kaikki ne aiemmin eniten rakastamani rönsyt: musiikin, kulttuuriharrastukset ja vilkkaan seuraelämän.

Pelkkä ajatus siitä, ettei laulaminen enää näyttele elämässäni minkäänlaista roolia tuottaa suorastaan fyysistä kipua vaikka voin vilpittömästi sanoa ettei tää pää kestäisi keikkailua työnä, nyt kun olen saanut sitäkin elämää rakkaan ystävän kautta nähdä.

Tilalle olen ottanut ja saanut perusturvaa ja tasapainoa.  Eikä siinä ole mitään vikaa: olen kiitollinen vakiduunista, omasta perheestä ja omistusasunnosta. Tatuoinnin sijaan otin perennapenkin. Rakastan puutarhanhoitoa. On mahtavaa olla Pojan Äiti.

Mutta. Mutta mutta.

Miksi sitten haamusäryt?

Ongelmana tämä nyt ei varmaan ole kovin originelli - olen melko varma että aikamoinen prosentti Suomen työssäkäyvästä aikuisväestöstä potee melkoista maailmantuskaa aina ajoittain.

Haamusärky puuttuvista rönsyistä tulee lihaksi minulla tuossa vyötärön, pakaran ja reiden seutuvilla kaikkein näkyvimmin. Jotain emotionaalisesti tyydyttävää täytyy ihmisen tehdä, jossei muuta niin onnellisimmillaanhan ihminen on silloin kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos.

Vietänkin siis näemmä aavistuksen pitkäksi venähtäneitä Kadonneen Nuoruuden ruumiinvalvojaisia.

Nyt herääkin kysymys: mitä ihanaa ja emotionaalisesti tyydyttävää hommaa keksisin syömisen sijaan?

Miten tullaan onnelliseksi?

Opettelenko katsomaan tätä itse rakentamaani todellisuutta uudesta vinkkelistä vai lähdenkö muuttamaan sitä? Opettelenko uuden asenteen vai onko tämä kenties jonkunlaisen käänteen -edes pienen sellaisen- paikka?

Nythän ei oikeastaan ole kyse minkään konkreettisen asian puuttumisesta vaan sielun nälästä. Jotain puuttuu.

Vai olenko vaan kertakaikkiaan niitä ihmisiä joilla on aina sielussa reikä. Niitä jotka voivat itkeä vuoden ajan sydänsurua sellaisen ihmisen perään jota eivät ole koskaan edes suudelleet. Niitä jotka olisivat onnellisia jos vain. Jos jos jos.

Perkele. Nyt äkkiä jotain säpinää.


lauantai 5. tammikuuta 2013

Haloo haloo haloo (hyviä aikeita)

Samuli Putroa lainatakseni yhtä vaille sata kertaa olen tehnyt lupauksia joita en sitten pitänytkään. Joten tämä vuosi saa olla täynnä vain hyviä aikeita ja vielä mukavan epämääräisiä sellaisia.

Olen tällä hetkellä sietämättömän täynnä koko projektiajattelua. En minä ole mikään projekti, minä olen ihminen ja elän maailmassa joka täynnä muuttujia ja virikkeitä ja kaikenlaista ihanaa. Paino saa elää, elänhän minäkin enkä todellakaan aio pysähtyä johonkin pisteeseen X elämän varrella ja todeta että no nyt on hyvä, tässä on Onni eikä missään muualla, kun ei siitä hetkestä saa kuitenkaan pidettyä kiinni.

Sen sijaan että murehtisin täyttymättömiä projektitavoitteita puolen vuoden takaa, huokaisen helpotuksesta koska viimeinen mahdollisuus ei todellakaan mennyt viime vuoden mukana. Tänään voi yrittää uudestaan, ja huomenna ja ylihuomenna. Eläköön elämä!

Mukavan epämääräinen etappi on kolmen kilon päässä häämöttävä 85kg. Mitään en sano siitä mihin mennessä pääsen siihen. Mutta pääsen kuitenkin.

Aion myös käydä kerran viikossa CF-treeneissä koko syksyn kestäneen ämpyilyn jälkeen. Salille on tullut uusi kokonaan painonnostoon keskittyvä tunti, sitä aion kokeilla.

Aion syödä parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan omaohjaajan ohjeistuksen mukaan.

Aion elää niin että elämäntavat tukevat terveyttä - jos en jaksa/viitsi/ehdi raahautua salille, kävelen työmatkat.

Aion ostaa uimapuvun ja käyttää sitä julkisilla paikoilla.

Aion ottaa itseni huumorilla, myös läheisimmissä ihmissuhteissani.

Aion olla pettymättä itseeni, aion myös yrittää parhaani mukaan olla itselleni kunniaksi.

Aion pussailla paljon, halia paljon, aion rakastaa, haistaa, maistaa, kuulla, palella, hikoilla, työntää, vetää, juosta, nostaa ja kantaa.

Aion jättää tekemättä mahdollisimman monta sellaista asiaa, jotka eivät tee onnelliseksi tai auta ylläpitämään terveyttä. (En ole vielä keksinyt kumpaan kategoriaan kodinhoito kuuluu...)

Jos saatte jostain käsiinne FIT-lehden numeron 12/2012, lukekaa Riikka Pulkkisen kolumni Soturiäitiprinsessoista, tässä voisin olla minä pähkinänkuoressa:
Ehkä onkin niin, että radikaaleinta, mitä nykynainen voi tehdä, on kantaa kaiken aikaa mukanaan kaikkia elämänsä rooleja. Mitä jos soturiäitiprinsessa imettäisi kuntosalilla tai palaverissä? Söisi hyvällä halulla sekä acai-marjat että hernekeiton ja vieläpä osan vauvansoseesta ja lopuksi levyllisen suklaata. Mitäpä jos soturiäitiprinsessa kävisikin raskaana tankotanssitunneilla? Myöntäisi, ettei six-packista ole juuri muuta hyötyä kuin ilo omalle silmälle sovituskopissa. Mitä jos hän unohtaisi projektit ja alkaisi kutsua vaihtuvien rooliensa kokoelmaa sillä nimellä joka sille kuuluu: elämä.
Tänään näin. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni jos tilanne niin vaatii. Pus!