maanantai 20. huhtikuuta 2015

Minä ja mun pää

Tapahtui viime jaksossa:
Olin niinku ihan megaliekeissä ja tosi hyvissä koordinaateissa tämän tuhdin emoaluksen kurssin kääntämisen suhteen. Ruoka oli laadukasta, sain riittävästi lepoa ja liikuntaa. Muutosvastarintaa ei ollut sillä muutokset oli tehty hivuttamalla eikä mäjäyttämällä.

Ja sitten tuli laattis. Lauantaina 4.4. lapset lopettivat syömisen ja alkoivat osoittaa ensimmäisiä vatsaoireita noin muutenkin ja maanantaiyönä 6.-7.4. heräsin ihmeelliseen korinaan jonka alkulähteeksi osoittautui oksentava vauva. Kuin ihkuu. Enempiä yksityiskohtia käsittelemättä kerrottakoon että taloudessamme kukaan ei taudilta säästynyt ja oireet podettiin pidemmän kaavan kautta. Jopa uusi pesukone alkoi viidennen päivän kohdalla haista peeltä.

On siis varmasti ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää että se viikko meni siinä pyykkejä pestessä ja öisin joko pöntöllä tai sohvalla päivystäessä. Söin silloin kun maistui ihan tasan sitä mikä maistui. No problem.

Se mikä oli problem oli itsensä takaisin raiteille kampeaminen sitten viikon päästä kun kaikki pienet ja isot potilaat olivat vihdoin saaneet suolistonsa hallintaan. Närästi, pieretti ja turvotti jo ihan varmaan sen yrjiksen jäljiltäkin, mutta ei siihen ihan taatusti auttanut se hirmuinen leipä-sipsi-pulla-keksi -kierre johon itseäni toipumisajalla huijaten voltilla hyppäsin.

Että mikä tässä nyt taas oli se? Häh? Että kun voin huonosti niin teenpä sitten kaikkeni jotta voisin vielä huonommin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun se on aina se pää. Se korvien väli on se. Ongelma.

Itse asiassa olen siitä jo aiemminkin kirjoittanut, Epäonnistujasta ja häpeän pelosta. Onneksi sain lopulta muutaman päivän toimea välteltyäni soitettua Virvelle ja avauduttua siitä minkälaisissa vesissä itseäni liotan. Kuten arvata saattaa, en ole ainoa jonka tällaiset poikkeustilat heittävät raiteiltaan helposti pidemmäksikin aikaa. Mutta jossain kohtaahan se on vain todettava että nyt on ylitetty raja armollisuudesta rietasteluun.

Virve antoi hyvän vinkin jota on kuulemma käyttänyt itsekin kun ei ole saanut itseään järkeistämällä palautettua ruotuun, nimittäin huijaaminen! Kehitimme ovelan suunnitelman (tai oikeastaan Virve antoi minun itse keksiä keinon) siihen miten voisin taas hivuttautua takaisin siihen mihin jäätiin ja jatkaa sitten normaalin viikko-ohjelman mukaisesti elämääni.

Sovittiin siis että kokeilen uuden viikonloppuun lisätyn keskivartalojumpan liikkeitä. Ihan vaan kokeile että ymmärränkö ohjeet, ei vaatteiden vaihtoa, ei juomapullon latausta - ihan vaan vähän testaan. Tämän kevyen testauksen lisäksi syötin loput vaalipullat perheenjäsenille.

Keino toimi, olen taas innostunut siitä miten pienellä muutoksella se hyvä olo oikeasti syntyy ja lähdenkin jumpalle jahka olen tämän tekstin saanut julki.

Aika

Toinen iso tekijä uusien elämäntapojen ja erityisesti liikunnan arkeen integroinnin suhteen on aika. Mulla ei ole olemassa päivässä tai viikossa mitään hetkeä joka olisi varattu jumpalle tai lenkille koska en ole kumpiakaan vuosiin harrastanut. Kahden alle nelivuotiaan lapsen perheessä joutokäyntiä ei arkipäivisin juurikaan ole ja tilaa ja aikaa täytyy erikseen raivata paitsi omassa päässä, myös kumppanin kanssa. En edes uskalla ajatella miten helpoksi ja hauskaksi tilan tekeminen menee kahden viikon päästä kun palaan töihin.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa päästä taas vauhtiin. Ehkä jonkunlaisen kipinän syttymisestä kertoo se että en malttaisi odottaa tämän kick-off-vaiheen päättymistä, jotta pääsen testailemaan mitä hauskaa keksisin tehdä varastossa makaavien kahvakuulien kanssa.

Eikä niistä perheemme pienimmästä oikeast pelkkää haittaa tässä projektissa ole. Onpahan tällainen mahan päällä pumppaava, käsittämättömyyksiä mölisevä ja kuolaava lähipeeteekin.

"ÄBBÄÄBBÄBBÄ!!!" eli "Viimeiset kolme toistoa sotaveteraaneille!!!"


maanantai 6. huhtikuuta 2015

Rakkain terveisin, lautanen

No niin, tässä lupaamaani tietoa saamistani ruokavalion muokkausohjeista.

Viikolla kaksi saamani ruokailuohje (kyllä, se yksi ja ainoa) kuuluu: Pyri syömään 3-4 tunnin välein.

Täytyy myöntää että ensialkuun hieman pyörittelin silmiäni että emmää ny ihan näin dorka ole että tällaista pitäisi harjoitella vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan älyttömän hankalaa tällaiselle muka-kevyesti syövälle opetella syömään joka aterialla niin paljon ettei ole jo tunnin päästä nälkä.

Normaali muka-kevyt ruokailurytmini menee näin:
Aamupala lasten kanssa noin klo 8, puuroa ja hedelmiä. = Puolen litran puurokattilallinen jaetaan minun ja lasten kesken. Jos on raejuustoa, laitan sitä itselleni puuron sekaan, lapset syö voisilmän kanssa. Jälkkäriksi syödään kolmeen pekkaan banaani. Kyytipoikana imuroin kuusi pikkukupillista eli kaksi mukillista maitokahvia. Tällä pärjäilen ihan hyvin lounaaseen saakka.

Lounaalla lasten kanssa noin klo 11-12 syön hyvää kotiruokaa ja paljon kasviksia. = Vitutuskäyrän mukaisesti joko ihan hirveästi tai tosi vähän, riippuen siitä olenko kettuuntunut itseeni vain muihin. Kostoksi muille syön paljon, rangaistukseksi itseäni kohtaan vähän. Lautaselle löytää tiensä se mitä meillä sattuu jääkaapissa valmiina olemaan, ihan peruskotiruokaa ts. perunaa / pastaa ja kastiketta tai lihapullia, makaronilaatikkoa jne. Kasviksena on ollut muutama kurkkusiivu ja jälkkäriksi kolmeen pekkaan jaettu banaani ja itselleni lasten ketsupissa uivat ruuanjämät. Lisäksi syön ruokani yleensä kylmänä vasta kun olen saanut lapset syötettyä ja ravannut jääkaapin ja pöydän ja tiskipöydän Bermudan kolmiossa itseni sekopäiseksi. Laitan lapset päikkäreille klo 12-13.

Välipalalla noin kello 14 syön pirteän ja ravitsevan hedelmäsmoothien tai raakapuuroa. = Saatuani kakarat tainnutettua palaan helpotuksesta huokaisten keittiöön ja keitän päivän toisen kahvipannullisen. Alan laiduntamaan heti kun kahvi on valunut sillä kylmänä syöty pikkulautasellinen kotiruokaa ei täyttänyt mahaa kunnolla vaan siellä näkertää nälkä jo nyt. Alas menee kaikki mitä mieli tekee, ja mielihän tekee ensisijaisesti leipää, alk. 200kcal kappale päällysteineen. Namnam. Laiduntaminen jatkuu tunnin pari. Pidän toki hieman hengähdystaukojakin ettei nyt ihan lapasesta karkaa.

Päivällisellä perheen kanssa klo 16-17 syön toisen lämpimän kotiruoka-aterian. = Mies tulee kotiin, päivän kolmas kahvipannullinen puoliksi ukon kanssa. Kahvin kanssa syön....LISÄÄ LEIPÄÄ, sillä eihän iltapäivän mättämisen jälkeen mikään kunnon ruoka maistu.

Iltapalalla klo 19 syödään kevyesti puuroa ja hedelmiä. = Skarppaan omantunnontuskissa ja vatsakivuissa ja syön vauvan kanssa annoksen puuroa ja raejuustoa puoliksi, sekä hedelmiä. Päivän neljäs pannullinen kahvia puoliksi ukon kanssa.

Kaikkein pahinta oli että vaikka söin näin jälkikäteen ajatellen ihan hirveästi kaloreita, oli mulla jatkuvasti nälkä. Ja aamuisin tatti otsassa, pieru mahassa ja särki päässä. Näin ollen muutos oli paitsi ehdottoman tarpeellinen, myös hankala. Kaikkein vaikeinta oli opetella syömään lounaalla niin paljon, ettei nälkä iske heti yhden maissa uudelleen. 

Tässä hieman kuvia matkan varrelta. Aamupalaa, tadaa! Ihan oikeasti, 95 kiloinen ihminen saa syödä, hedelmiä varsinkin. Meidän muksut on hyviä syömään hedelmiä ja kasviksia muutenkin, mutta valmiiksi silputuina niitä saa uppoamaan todella paljon.
Sopivasti laiskan äidin hedelmäsalaatti.
Obligatorinen puuro. Karviaiset omalta pihalta, happamia, hyh.
Nammene.


Lounaalla olen pyrkinyt kokoamaan annoksen kasvispohjalle. Koska olen laiska ihminen enkä jaksa puputtaa raakasalaattia, ja koska pakastekasviksien ravintosisältö on lähes sama tai jopa parempi kuin tuoreiden, ja koska lämmin täyttää paremmin vatsaa, käytän todella paljon pakastekasviksia. Tässä lautasella on pussillinen Rainbown Ruokaisia Pannukasviksia ja fetaa. Kasvisherätyksestä syytän näitä Netflixistä hiljattain katsomiani dokumentteja.



Miehen kokkauksia, niiiiin hyvää.






Illallista. Samaa ideologiaa sovellan kuin lounaalla, eli paljon kasviksia ja muuten samaa kuin mukulat. Tämä on mulle tosi tärkeää, sillä en halua opettaa niille mitään laihdutusjuttuja enkä kokata itselleni eri ruokaa.
Pärjääkö yli päikkäreiden?
"Terveyspitsaa." Lol. 











Tärkeä juttu: ihanuuselementti. Ihminen ei jaksa kovin pitkään mitään mikä ei ole siitä kivaa, tai ruokaillessa hyvän makuista. Siksipä siis jälkkäriä, ja välillä ihan vaan pitsaa.
















Pitsa on tehty terveyspohjaan joten kumonnee onneksi päällä olevan juustoraastekilon vaikutukset.

Kuten jo sanoin, minulle on henkilökohtaisesti supertärkeää etten siirrä eteenpäin pakonomaista
vaa'alla ravaamisen tarvetta, tai sekopäistä suhtautumista ruokaan jonkinlaisena kurittamis- ja palkitsemisvälineenä.

Lapset syövät samaa ruokaa kuin mekin, ja meillä on tarjolla myös herkkuja (vanukkaita tai jopa karkkia) jälkkärinä, varmaan enemmän kuin muissa perheissä. Sokeriin suhtaudutaan siis ehkä liiankin hövelisti, mutta toisaalta siitä ei rakenneta mitään mörköä tai kiellettyä hedelmää. Haluan korostaa että tämä on vain meidän valintamme, muut saavat vapaasti tehdä omansa ja on tosi hienoa että lasten ruokavalioon kiinnitetään nykyään niin paljon huomiota. Itse uskon että ihmisten -myös pienten ihmisten- kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu paljon muustakin kuin vimpan päälle optimoidusta ja huippuunsa viritetystä ruokavaliosta.

Mutta on sillä vanhempien omalla ruokavaliolla ihan hirmuinen merkitys niin hyvässä kuin pahassa. On ollut ihanaa huomata miten ikänsä puolesta ruokaan hieman epäilevästi suhtautuva varttia vaille neljävee on varma että mulla on lautasella jotain superherkkuja ja vaatii myös itselleen "niitä paistettuja vihanneksia." Sormiruokaileva bottom-feeder taas on kieltäytynyt jo pitkään syömästä mitään omia möseröitään ja vaatii lautaselleen joka tapauksessa samaa kamaa kuin mitä me muut syödään.

Onpa kiva välillä myös hyvänä eikä aina vain varoittavana esimerkkinä.