perjantai 31. heinäkuuta 2015

Matkustaja

"Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin."

Sellaista olen miettinyt että jos on aina matkalla niin istuuko sitä ratin takana vai pelkääjän paikalla.

Jotenkin pienenä / teininä ajattelin että pitää tehdä hirveästi töitä ja aivan mahdottomasti päättää ja valita ja olla itse jo jotain ennen kuin elämässä aikuisten asioita tapahtuu. Ajatus omasta perheestä tuntui tosi kaukaiselta ja kummalliselta asialta, joltain mikä tapahtuu sitten joskus jollekulle toiselle naiselle joka jollain ratkaisevalla tavalla on paljon tietävämpi ja isompi ja tasaisempi kuin se minä joka ajatusta pyöritti. Talostakin puhuin aina että eihän meillä sellaiseen kuitenkaan koskaan ole varaa tai muuta kykyä.

Ja nyt olen ällistynyt kolmekymmentä plus, kahden lapsen omakotitaloa asuva töissäkäyvä äiti. Kuudes vuosi naimisissa lähti juuri käyntiin. Eikä juuri mikään siitä mistä joskus haaveilin ja joka tuntui hirveän tärkeältä ole toteutunut ja olen aivan eri ihminen kuin ajattelin joskus olevani.

Kaikkea muuta ihanaa on sen sijaan satanut laariin. Ja tietenkin niitä vähän mädempiäkin mansikoita.

Eikä sekään ole se juttu että mitä minä sain, vaan se että miten ihmeessä ja missä välissä se kaikki tapahtui ja onko se kaikki vain jotain joka pääsi sattumaan mun kohdalle tässä elämässä, vai missä välissä nämä valinnat oikein tein? Kun en muista mitään tiettyä hetkeä että olisin jäänyt pohtimaan että joo-o - tuosta mies ja tähän jään. Tai että ihanaa, korkeakouluympäristöhän se on just mun työympäristö, kyllä en tästä luovu.

Ja että onko se kuitenkaan edes kovin paha juttu jos antaa asioiden tapahtua? Jos vain kutoo omaa tarinaa ympärilleen tarjolla olevista kuteista sattumanvaraisella väriskaalalla. Ilman puikkoja. Tai kaavaa. Rekisteröimättä koko käsityön olemassaoloa.

En tiedä. Tuleeko sitten lopulta ennen viimeistä henkäystä joku hetki jolloin totean että aivan mahtava matka tai että meni hukkaan koko reissu. Toivottavasti ei.

Ja oikeastihan sitä pitääkin vaihtaa kuskia aina pissatauon jälkeen. Antaa sattumankin huilia välillä.