perjantai 1. toukokuuta 2015

Rimakauhua ja rakkautta

Siinä tiivistettynä tämän viikon tunnelmat. Olen palaamassa maanantaina töihin, en tosin sinne mistä lähdin vaan kolmea kerrosta ylemmäksi toisenlaisiin tehtäviin. Tunnen tulevat uudet työkaverini ja koska olen edelleen samassa organisaatiossa ei mitään kovin mullistavaa ainakaan niin sanotusti paperilla ole luvassa.

Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)

Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.

Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.

Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.

Ja sitten siihen aamustressiin.

Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.

Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.

Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.