Sen lisäksi että kroppa toimii muutenkin huonosti, väärin ja epiksesti, on sisäinen vuosikelloni näemmä ajastettu ihan viimeisen päälle persiilleen. Ainakin minun Naamikseni seinusta on ollut pari viime viikkoa täynnä hehkutusta siitä miten on iiiiiihhanaa kun aurinko paistaa ja siitä saa niin energiaa ja jaadijaadijaa.
EIKÄ SAA. Mitä pidemmäksi päivä venyy, sitä hitaammalla käy Fätti. En ole millään muotoa masentunut, depiksessä tai onneton, kunhan vaan olen henkisesti täysin offline. Ei nappaa, hotsita eikä innosta. Mikään. Ainakaan mikään minkä pitäisi.
Pitäisi treenata. Jos siihen kategoriaan saa laskea saunomisen, haukottelun ja Pojan pusuttelun niin sitten olen treenannut ihan hulluna.
Pitäisi syödä hyvin. No joo. Lipsuu ja liukastelee kyllä nyt tämä mamma vähän turhan paljon vaikka hyvistelysyömisen peruskurssi onkin jo menestyksekkäästi autopilottiin ohjelmoitu. Vielä ollaan 86 soukemmalla puolella, ippa appa.
Pitäisi päivittää blogia. Tsorge tsorge, mutta kun ei mulla nyt vaan ole mitään sanottavaa kun ei kulje ajatus eikä ole tullut mitään tehtyäkään. Ja Pikku Kakkonen alkaa kohta ja sitten taas pusutellaan ja sitten on iltapala. Ja sitten on Miehen pusujen vuoro.
Pitäisi jaksaa tsempata vielä kymmenen kiloa pois. Ainoa ongelma on se että en enää oikein muista mitä tarkoitusta ja päämäärää varten mun tätä laihistelua pitikään tehdä. Klassikkovastaus on että itseään vartenhan se nainen kaiken tekee, mutta kun mulla on itse asiassa ihan hyvä olla jo nyt, tässä miinus kahdeksassa kilossa. Ettäs mites sitten suu pannaan.
Nyt on lisäksi apupyörät otettu pois. Kolmen kuukauden setti omaohjaajan kanssa päättyi viime viikolla. Vielä on yksi treeni rästissä ja uusi keho- ja kuntomittaus edessä. Syömisten ja treenin kanssa olen omillani. Tekisi mieli sanoa 'vapaapudotuksessa', mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä:
Yllättäen ei iskenyt mitään ihan hervotonta NYMMÄÄSYÄNKAIKEN vaihdetta päälle kun ulkoinen kurinpito loppui, mikä kertonee ainakin sen että rehellisen ruokapäiväkirjani pohjalta laadittu siistitty ja karsittu ohjeistus toimi todella hyvin. Ei ehtinyt syntyä turhautumia, ja vaikka ajoittain lipesin ja väritin ohjetta viivojen ulkopuoleltakin, tippui paino kuitenkin aika mukavasti. Kovasti ja pyhästi aion pitää ohjeesta myös jatkossa kiinni. Jos se ei ole rikki, sitä ei korjata.
Sitä paitsi vähän kun kuitenkin kaupassa mopo keuli ja ostin koko kolmen kuukauden ajan himoitsemaani juustoa, niin eihän se kerpeles enää edes maistunut! Mikä kauhea stragedia! Eikä sitä leipääkään enää niin tee mieli.
Mutta niin.
Olisiko tämä nyt sitten ultrakevyt versio siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi elämä sen jälkeen kun on vankilassa raitistunut?
Hyvin alkoi Uusi Elämä™- olen tietty heti kipeänä, ja koska Poikakin on kipeänä olemme kotona ja mitäs täällä olisi muuta tekemistä kuin syödä. Reisille meni hienot valmisannoksetkin, en ollut tosiaan ajatellut että syön kotona kaksi ateriaa joka päivä kun piti olla töissä lounasaikaan, eli eväät loppui jo eilen aamupäivästä.
Yhtään ei tekisi muutenkaan mieli mitään kasvisbakkanaaleja nyt järkkäillä. Kunnes katsoin alas.
Jumaliste! Sehän on kakspäk! Meitsihän suorastaan tihkuu seksiä. Haluatteko nähdä saman bikineissä? (no ei oikeesti ole mitään biksukuvia vielä seuraavaan viiteentoista kiloon luvassa)
Kakspäkille on keksittävä tekemistä sen häviämiseen asti, joten tässä pari sovellusta.
Kun hakusessa on kumppani tositarkoituksella, tärkeintä on että keskusteluyhteys pelaa ja että huumorintaju osuu yhteen. Siitä en sano mitään että onko mun puujalat kolahtaneet omaohjaajaan millä voimakkuudella, mutta ainakin se on kiitettävän hyvin kahden tapaamisen aikana onnistunut feikkaamaan jos ei oikeasti olekaan naurattanut. Minä taas olen hölöttänyt hölöttämästä päästyäni kun kerran on joku jolle laihistelutuskaa purkaa, ja ihanan tosissaan se on minun huoliini suhtautunut. (Saanko enää ikinä syyä mitään hyvää ja onko pakko syyä maitorahkaa jos ei taho? -Kyllä ja kyllä.)
Sain torstaina aamulla liikuntaohjelman ja syömisohjeita. Liikuntaa tuli niin että huonoa hirvittää -yksi lepopäivä viikossa- ja sain niitä kauan kaipaamiani kotijumppaohjeita. Käly uskoi huostaani toistaiseksi 8kg kahvakuulan, joten sellainen vehkes on nyt integroitu ohjeisiin ja kun niitä liikkeitä käytiin läpi niin aika hauskoja ja vaihtelevia juttuja sen kanssa saakin tehtyä (ja aika mielenkiintoisia paikkoja jumiin). Jee!
Ruokapuolella ei tarvitse (kiitos ja ylistys) millekään bikini fitness-dieetille yrittää, vaan ateriarytmi ja kokonaisuudet on tosi mukavasti rakennettu oman päivä- ja ateriarytmini ympärille, joten muutosta tulee itse asiassa vain sisältöön ja siihenkin kohtuudella, eli ihan ihmisten ruokaa ja ihmisten aikoihin ja ihmisten määriä saan. Makrot paranee ja niiden painotus päivän mittaan on eri kuin mulla (joo siis ihan niin kuin olisin jotenkin hulluna kelaillut että katos, tossa mä tarviin hiilarii, joten vetäisenpä sen puutteeseen kermakahvin kanssa pullan ja marsin) ja kaloreita on vähemmän (no siitä arviolta nejästätuhannesta on tietenkin mistä ottaakin).
Eväitä ja "eväitä"
Eväsasiaa ja mallipäivän syömisohjetta pyöriteltyäni totesin, että oikeasti tosi tiukkaa tulee tekemään ainoastaan duunissa ilmaisista herkuista kieltäytyminen (siis uskomatonta ja ihan sikaa: ilmaisuus ei tee ruuasta kevyttä!) sekä töistä kotiin tullessa päivällisen kanssa. Joten välttelen henkilöstöhuonetta kuin ruttoa ja teen viiden päivän päivälliset annoksina valmiiksi pakkaseen. Kävin ruokakaupassa isolla kärryllä ja autolla, ja ostin valmiiksi kaikkea mitä vaan hoksasin. Kasviksia alkaa palamaan aika reippaasti, joten niitä on nyt sitten jääkaappi piukeana. Netti savuten googletin koko perjantai-illan erilaisia reseptejä ruokalaji-ideointia varten, kun saa se laihisteluruokakin kuulemma olla ihan oikeaa maistuvaa ruokaa!
Terveisiä perseestä.
Ihan uskomattoman kova mulla on silti tämä luopumisen tuska. Pahempi kuin tupakista aikanaan; sitä ilman voi kuitenkin elää niin ettei sen kanssa joudu oikeasti ikinä tekemisiin, mutta ruokaa on kotona vääränlaista helposti saatavilla ja kaikenlaisia perkeleen mmmmm-marabou -juttuja tulee telkkarista joka väliin. " Savulohi-kerrrrmajuustooo? Ehkä pieni välipalaaaa?" Joo just, kiitti.
Ei mikään ihme ettei tässä ärsykevirrassa ole painonpudotus/laihistelu/elämäntaparemontti ilman kunnon ohjeita onnistunut, varsinkin kun allekirjoittaneen tahdonvoima ja henkinen selkäranka herkkujen välttelyssä on samaa luokkaa kuin keskiverto heroiiniaddiktilla kaman suhteen, VAIKKA onhan siihen epäonnistumiseen tietenkin miljoona ja yksi muutakin painavaa syytä. Ohjeena "syö vähemmän, kuluta enemmän, kyllä se siitä" on minun horisontistani samaa luokkaa kuin jos autoa opetettaisiin ajamaan ohjeella "painelet vaan kaasua ja jarrua oikeessa suhteessa, kyllä se siitä". Ennakoiminen sentään on molempiin ihan helvetin hyvä ohje.
Yritän nyt ottaa yhden päivän sijasta ihan vaan yhden aterian kerrallaan. Yksi hyvä ateria per laaki, muutahan ei tarvita, eli miten se elefantti syötiinkään?
Se on täällä taas. Ihanan kamala syksy ja syksynsynkeä mieli. Minä kyllä tykkään syksystä tietyssä määrin hirmuisesti (elo- ja syyskuun illat ovat ehkä parasta mitä tiedän kunnon ukkosmyräkkää lukuunottamatta) mutta sitten kun päästään tänne lokakuulle, marraskuusta puhumattakaan, alkaa ahdistaa.
Sytyttäkää nyt jo ne valot tuonne, oikeesti. Missä on aurinko? Miksi aina vaan sataa? Satunnaiset harmaat päivät joita jaksan lokakuun alun yli fiilistellä mukavana vaihteluna, alkavat painaa niskaa kumaraan ja kulmia kurttuun. Mikään ei oikein tunnu miltään. Puheeseen hiipii mariseva sävy ja pienetkin asiat vituttavat ihan kohtuuttomissa määrin. Koko ajan on sellainen olo että pitäisi olla Jossain muualla ja Joku muu.
Tällä kierroksella lisäpotkua kurjuudessa piehtaroinnille tuo järkyttävän pitkäksi venynyt treenitauko. Olen käynyt treeneissä viimeisen puolentoista kuukauden aikana kerran. Jatkuva sairastelu on verottanut jaksamista muutenkin ja kun nyt sitten toissapäivänä sain lopulta antibiootit poskiontelontulehdukseen (sinuiitti on muuten niin söpö taudinnimi että melkein tekisi mieli jättää pillerit popsimatta) ja vielä viikon karenssin millekään sykkeennostatukselle, olen jo aivan lyöty. Sinne meni, sekin pieni kunnonpoikainen jonka olin saanut raavittua kasaan.
Mutta arvatkaa mitä en aio tehdä? En aio lyödä läskiksi (hahahaa) koko juttua. Aion jatkaa kaloreiden kyyläystä (-100g päivässä olen pudotellut, ei huono) ja yritän kammeta paniikkinappulaa pohjasta ylös, takaisin lepoasentoon.
Aion napata Pojan kainaloon ja nuuskutella sen varsin vähähapsista pientä lapsen päätä (vauvan mukava lämmin tuoksu yhdistettynä vienoon härskin voileivän lemahdukseen) ja kutitella sitä niin kauan että se on aivan hervoton kikattelusta. Aion muistaa pussailla Miestä. Aion ihastella seepialla sävytettyjä maisemia ja sytytellä kynttilöitä.
Jospa tällä kertaa osaisikin nauttia syyssuossa tarpomisesta kunnon kumpparit jalassa (tai vaikka dyykkaisi sinne pää edellä riemusta kiljuen kuten Poika vesilätäkköön), eikä vain vajoaisi pohjaan kauhusta kirkuen.
Vuoden mutsi-kirjassa Katja ja Satu pohtivat miksi äidit puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa lapselleen, eli siis "Äiti haluaisi nyt vaihtaa sen vaipan", "Äitin mielestä sun pitäisi syödä vielä vähän". Vastaus oli itse asiassa sangen yksinkertainen ja järkeenkäypä: nainen käyttää itsestään sanaa "Äiti" erotuksena "Minälle", jota ei voisi vähempää kiinnostaa haiseva paskavaippa tai kasvisten syönnin terveyttä edistävä vaikutus.
Omalla kohdallani saattaa olla kysymys myös yleisestä äitiyden aiheuttamasta ällistyksestä, eli sivupersoona on tullut valtavan elämänmuutoksen myötä tarpeelliseksi selviytymiskeinoksi. Että minä en halua sitä vaippaa vaihtaa mutta toi äiti varmaan haluaa, se äiti nyt haluaa kaikkea muutakin kummallista, kuten siivota lapsen nukkuessa, se järkyttyy kun iltapäivälehdissä on roisit otsikot tai joku haisee kaupassa vanhalta viinalta.
Olen tuon Äiti-sivupersoonan lisäksi sortunut toiseenkin kammottavaan äitipuheansaan, nimittäin sanojen vääntelyyn.
Meillä syödään tomskuttia, aplaria ja voikkaria, vaihdetaan vaippanderi, tiedustellaan että onko kakkendaali housussa, tullaan syykkyyn ja niin edelleen. Lapsen puheen kehityksen kannalta tämä ei tietenkään ole mitään järkevää kielenkäyttöä, vauvamanuaaleissahan nimenomaan kielletään lässyttämästä, ja onhan se nyt muutenkin ihan uskomattoman rasittavaa kuultavaa.
Bonuksena tulee näiden sanojen ja puhetavan pesiytyminen omaan arkikieleen, eli kaikesta puhutaan vähän niin kuin diminutiivissa. Mennään Honkkariin, Robbariin ja Sittariin, Viikkarilla Ruotsiin ja lapsikin nukkuu pinniksessä. Voi huokaus. Tätä menoa lapsestani kehittyy suomalainen Ned Flanders.
Aika roisisti kiroileva sellainen, tosin, mutta didly dodly doota puhuva joka tapauksessa. Apua.
Ja voi minun asiakasparkojani, jotka joutuvat vielä itsensä suht tuoreeksi äidiksi kokevaa himskutin tomskuttia puhuvaa kirjastotätiä kuuntelemaan. Se en ole oikeasti minä, en en en! Enhän?
Se laskee taas!
Huraa huraa ja voi mikä yllätys (not). Kun syö vähemmän, laihtuu enemmän. Ja kun syö hyvin, voi hyvin, toisin sanoen kuukauden ajan vaivannut vatsa on toipunut pikavauhtia kolmessa päivässä viittä vaille oireettomaksi. Nyt kun saisi vielä flunssan selätettyä että pääsisi treenaamaan, selkää kolottaa, niska on jumissa ja nilkkaa särkee kun en ole päässyt veivaamaan viikkoihin. Valivalivali.
Tässä näytille eilisen syömiset, makrot meni ketuiksi mutta muuten ihan jees. Eikä ollut nälkä eikä ottanut pannuun tai riitelytyttänyt kotona.
