sunnuntai 18. elokuuta 2013

Öljyä koneeseen

Jes, olen keksinyt uuden ihanan lisän puuroon. Ruokaöljy, huraa!

Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.

Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.

Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.

Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että

IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
 

Muita oivalluksia 

"---Ja niinpä alamme etsimään asiakkaan kanssa mielekkäämpää liikuntaa. Varsin usein lähtötilanteessa henkilö käy jumpissa, salilla ja/tai lenkeillä – ja jos ei käy, niin kokee että pitäisi käydä ja kokee siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun kysyn, mikä näistä oikeasti on sellaista mitä tehdään kehon/painon/ulkonäön vuoksi ja mikä on sellaista, josta hän aidosti tykkää niin aika vähän jää jäljelle entisestä liikunnan ajatusmallista. Ja sitten alamme miettimään mikä on sellaista mistä hän pitäisi. Jotain ajatuksia ihmisillä siitä yleensä on ja lisää kokeillaan ja keksitään ajan kanssa. Ja uskomattoman usein lopputulos on jokin kombinaatio jumppaa, tanssia, joogaa ja ulkona luonnossa kävelyä – merenranta yleensä jos sellaista löytyy ja metsä jos ei löydy. Ja tämä on mainio kombinaatio. Mutta voisi se olla - ja on - moni muukin kombinaatio. Pääasia, että elämässä on enemmän mukavaa puuhastelua ja liikkumista. Se mikä on mukavaa liikuntaa on pitkällä aikavälillä myös tehokasta. Ja lopputuloksena olisi ihanteellisesti henkilö, joka jatkossa liikkuu pysyvämmin ja samalla saa paremmin liikunnan hyvinvointivaikutuksia kaikilta sektoreilta eikä vain koeta polttaa hitosti kaloreita ja muokata kroppaa. " via Patrik puntaroi
 Arvatkaa mihin ilmoittauduin tämän kuun alussa ja mikä alkaa puolentoista viikon päästä?


Aikuisten tanssitunneille. Jes! Ensin on viisi viikkoa balettia, sitten viisi viikkoa show-tanssia ja vielä viisi nykytanssia. Olen yhtä aikaa aivan mehuissani ja aivan kauhuissani - luin nimittäin pienenkin präntin jossa sanottiin että "aikuisten" tarkoittaa yli 16-vuotiaita. Minähän olen viittä vaille 30. Eikä mulla ole kuin nimellinen jazz-tanssitausta, eikä olemus nyt muutenkaan ole kovin ballerinamainen. Mutta se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa.

Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.

Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.

Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.

Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.

Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.

maanantai 5. elokuuta 2013

Elämän tapailua

Kuinka sitten kävikään?

Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.

Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.

Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.

Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:
Oi ruoka, ruoka, antaja Ilon ainaisen!

Aamupala mi hengen nostaa, kantaa päivään alkavaan. Ken aamukahviin kielen kastaa, uskoo uuteen huomiseen.

Välipalaa, välipalaa! Siihen mieli karkailee. Se ottaa pienen hetken aikaa, Fazerinan muotoisen.

Lounastunti, nyt se alkaa!
Ja siihen loppui veto. Mutta siis joo. Syöminen, sydän sydän sydän.

Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.

Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.

Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.

Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.

No, ehdittiin me vähän lomaillakin.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Unelmanvaihtoviikot

Poika istui äsken puoliksi pureskeltu omenanpala suussa syöttiksessä ja tuijotti pitkään tyhjää. Yhtäkkiä suusta livahti vahingossa ulos se ainoa ajatus joka siellä oli enää viimeiseen viiteen minuuttiin pyörinyt ("Kaapo"),  ja haihtui rumaan oranssiin ikkunaverhoon (joka vielä kaupassa oli tosi kaunis). Sen jälkeen ulos tuli enää yksittäisiä merkityksettömiä tavuja kunnes tuli uni ja haki taaperon lataukseen höyhensaarille.

Mulla on ollut ihan samalainen olo siitä huhtikuun lopussa olleesta juoksutapahtumasta saakka. Siihen loppui veto. Jo ennenkin ryydytti ihan helvetisti mutta siihen plörähti nyt se viimeinenkin tsemppi ja mielenkiinto oman navan ympärillä pyörimistä kohtaan.

Viimeisten parin-kolmen viikon aikana on tuntunut siltä että yritän painonpudotusta vain tavan vuoksi. Ja siinä ei hei ole mitään järkeä. Pyöriskelen tässä 85 kilon ympäristössä, vähän hormoneista ja suolan määrästä riippuen joko yli tai ali sen, mutta mitään merkittävää muutosta ei ihan oikeasti ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan vaikka kuinka tärkeänä aloitan aamusta merkkaamaan kaloreita ylös ja poljen töihin ja julistan hyviä aikeitani.

Musta saa kauniita ja rumia kuvia, näytän joko hyvältä tai huonolta, riippuen siitä kuinka suorassa jaksan seistä ja onko tukka miten hyvin tai huonosti. Kuvittelin ettei mitään kehitystä ole tapahtunut kunnes tilasin kesävaatteita postimyynnistä ja sain lähettää yli puolet vaatteista takaisin koska vanhat koot eivät enää pysyneet päällä. Jaksan näemmä kantaa sekä poikaa että sen taaperokärryä koko matkan puistosta kotiin eikä pahemmin ala edes käsiä painaa.

Lisäksi voisin tilittää siitä, miten tämä koko vouhkaus ottaa mua ajoittain päähän ihan järkyttävästi, mutta Kukka kirjoitti siitä jo niin hyvin ettei tarvitse vaivautua.

Tuntuu siltä että unelmasta hävisi hohto ennen kuin edes saavutin sen. Vai saavutinko kuitenkin ja onko sillä enää edes väliä?

Sillä juuri nyt on upea ilma, ihan liian upea sisällä istumiseen ja blogin päivittämiseen. Fätti laittaa pienempää relettä päälle ja painelee pihalle, muhkuroista ja raskausarvista viis.

Kovasti siis edelleen haluaisin kirjoittaa ja blogia päivittää, mutta tämä aihepiiri - niin. En tiedä onko mulla siitä enää mitään sanottavaa. Voi olla että viikon päästä on jo toinen ääni kellossa, tai uutta blogia tulilla. En tiedä.

Laittakaa koneet kiinni. Menkää ulos. Pussailkaa. Kesä!

torstai 16. toukokuuta 2013

Mielikuva fail

Törmättyäni ennen vappua juoksutapahtuman jälkimainingeissa totuuden totiseen seinään tuon alemmassa postauksessa olevan kuvan muodossa, ovat aivot vaatineet sopeutumisaikaa tottuakseen uuteen kehonkuvaan.

Katsokaas, minä kuvittelin näyttäväni kahdeksan kilon painonpudotuksen jälkeen tältä:

C. Hendrics on hot...




Kun totuus on tämä:

...tämä mama taas not.
Taisin saada shokin lisäksi tai ehkä juuri siitä johtuen helvetillisen flunssan ja sen jälkitautina keuhkomädän -putkentulehduksen, josta toivun vieläkin.

Mutta kuten aina ennenkin, alkoi itse itselleni itsesääliin määrämäni sokerikuuri pikku hiljaa ahistaa, ja äitienpäivän viimeisen suklaapatukkaehtoollisen jälkeen nousin (maanantaiaamuna tietenkin!) reippaasti vaa'alle ja palasin helpotuksesta huokaisten kalorilaskurin pariin.

Tiedän kyllä että ruokamäärien ja kalorien laskeminen on ilman jatkuvaa talousvaa'an nypläämistä aikamoista lottoamista ja siitä johtuen joidenkin mielestä turhaa puuhaa, mutta tällä hetkellä edes summittainen asian ajatteleminen on kotiinpäin edellisviikkojen sokerihuurrutuksen sijaan.

Kiloja oli maanantaiaamuna 86,6, eli +1,6kg alimpaan painoon nähden. Tänä aamuna oltiin jo armeliaasti päästy 85,7kg.

Apuna on kalorilaskurin lisäksi Shauna Reidin ihana viihdyttävä ja puhutteleva "Dieettitytön huimat seikkailut", sekä vähän vakavammin otettava opus "Syö mitä mielesi tekee", jossa Teemu Ollikainen pureutuu painonpudotuksen psykologiseen puoleen.

Ja vielä yksi luopumisen tuskaa tuottava teko on edessä - aion leikata tämän kymmenen vuotta hautomani pitkän lättänätukan pois. Koska mielikuva

Hyvin laitettu ja huolella hoidettu pitkä tukka on hot...



ei tässäkään aivan vastaa todellisuutta.

...huonosti pidetty, hätäponnarilla 95% ajasta viettävä liiska taas not.



maanantai 29. huhtikuuta 2013

Back on Earth

Siinä se, tämän päivän teema. (ja ihan törrrrrkeen hyvä biisi, jonka olemassaoloa en muistanut)

Olen leuhotellut muutaman viikon jossain ihan ihmeellisessä häpipleis-hymistelykuplassa, jossa vaaka näyttää muka ihan omiaan ja olen toooosi hyväkuntoinen ja fitti. Johtuuko sitten flunssasta vai erilaisista mittauksista jotka kertoivat että sitä pläskiä vielä löytyy vaikka kahdelle naiselle jakaa, aloin nyt viimein uskomaan vaakaa ja sitten näin vielä tämän ihan vitun upean kuvan joka on otettu viime viikkoisen juoksukisan lähdöstä.

Ai hevon-perkeleen-perse.

Ai jumalauta saatana.

KATTOKAA NYT TOTA!!!

Ei pysty.

Voi hevonvittu.

Ihan oikeesti.

Tästä flunssasta toivun, tosta kuvasta en.

Käly lohdutti että kyse on geeneistä, koska mun veli ei myöskään onnistu kuvissa. Ilmeisesti sukupuumme jostain oksasta roikkuu merinorsu.



Onneksi olen tästä vapun yli lomalla joten töihin ei tarvitse lyllertää ennen kuin torstaina.

Että jos on joskus ollut lihava olo niin nyt. Takaisin paastolle lomps.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Rullaa

Kotikone on palannut hämärän rajamailta toimintakykyiseksi, samoin Fätti. Poika pääsi pinnasängystä isojen poikien sänkyyn, joten nyt on tilaa mellastaa ja nukkua kunnon öitä. Huraa! Viime yönä tosin taidettiin molemmat nukkua lattialla - Poika oli aamulla putoamisvaaran takia lattialle sängyn viereen laitetuilla tyynyillä pötköllään kun kävin sen noukkimassa, ja itse nukahdin yhden maissa yöllä tunniksi olkkarin lattialle kun olin käynyt kuulostelemassa ilmeisesti ko. putoamisesta johtunutta itkahtelua, joka muuttuikin heti takaisin kuorsaukseksi.

Niille jotka eivät tuolla Naamiksen puolella nuohoa tiedoksi, että Minä Olen Nyt Juossut. Töihin vieläpä, kaikista maailman paikoista. Pisin yhtäjaksoinen pätkä oli 2km, mikä on enemmän kuin olen juossut yhteen pötköön viiteentoista vuoteen. Jos en ole aihetta vielä tarpeeksi kattavasti käsitellyt, niin tiedoksenne että Minä Inhoan Juoksemista. Josta johtuen en ole sitä ennen crossfitin aloittamista edes kokeillut, jos ei bussipysäkille aamukiireessä sprinttaamista lasketa.

Tämä "juoksuinnostus" johtuu siitä halavatun Kustannuspaikan BusinessRUN-tapahtumasta, johon heikkona hetkenä ilmoittauduin duunikaverin kanssa 5km matkalle. Häppeninkihän on vaatimattomasti vasta ensi viikolla, treeniaikaakin jäi näin kertakaikkiaan ruhtinaallisesti jopa viikko, kas kun en niitä lenkkareita saanut aikaiseksi hankkia kuin vasta viime su, kun "sehän on vasta huhtikuun lopussa se juoksu". Ja niin ne viikot sitten vieri. Hupsista saatana.

Juoksutreeniksi valikoitui työmatka perin tieteellisestä syystä "en ehdi enää bussiinkaan koska ne vaipatkin pitää vielä viedä päiväkotiin ja illalla en enää saa aikaiseksi". Ajattelin alunperin juosta intervalleja niin, että juoksisin aina sen matkaa kuin jaksan, kuitenkin vähintään minuutin, ja kävelisin pari katuvalon väliä.

Lähdin juoksemaan. Kolmen metrin jälkeen rintaa poltti ja vatsaa pisti ja jalat painoivat tonnin. Jatkoin tsemppaamalla itseäni sillä että mitä jos joku kouluaikojen ihastus olisi näkemässä alennustilani. 1,5min jälkeen oli pakko antaa periksi ja nilkuttaa muutama valotolpan väli, kyllä ei kuulkaa siinä vaiheessa naurattanut kun työkaveri oli sivulauseessa sanonut käyneensä kevään ekalla juoksulla ja juosseensa kolme kilometriä. KOLME KILOMETRIÄ!?! Sehän on ihan karsea veto!

Otin uuden lähdön. Jalat toimivat jo paremmin, mutta menin vieläkin liian lujaa, eikä pieni nousu (siis oikeesti, maa nousi viiden metrin matkalla tyyliin 30cm) auttanut asiaa. Ylpeyttä ja orastavaa paniikkia nieleskellen pakotin itseni samaan 1,5min juoksuun ja panin sitten taas kävelyksi.

Kävelin vähän pidempään ja pohdin mahdollisuuksiani. Takaisin kääntymisen sijaan päätin juosta nöyryytyksen uhallakin (työmatkan reitti on aika vilkkaasti liikennöity, sekä kevyen- että moottoriliikenteen puolesta) sitten vaikka pelkkiä minuutin vetoja töihin asti.

Lähdin taas lönkyttämään. Nyt oli kadonnut jo kaikki kunnianhimo mihinkään ponnaria tarmokkaasti heilutteleviin lennokkaisiin juoksuaskeliin, lähdin vain hissuksiin jolkottamaan puiston poikki omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena.

Havahduin kilometrin päässä ja meinasin kaatua kun tajusin että askel rullaa ja juoksen edelleen. Ei se nyt mitenkään erityisen hyvältä tuntunut, mutta olo ei enää pahentunut vaan hengitin tasaisen puuskuttamalla ja kädet hötkyi koukussa rinnan alapuolella rentoina kuin pilveä poltelleella oravalla ja jalat lönkytti eteenpäin. Päätin juosta niin pitkään kuin jaksan, ja väitän kovasti, että ilman niitä yksiä punaisia valoja joihin vauhti tyssäsi, olisin juossut koko matkan töihin. Kävelin vielä niiden jälkeen yhden korttelinvälin ja siitä juoksin loppumatkan töihin asti.

Yhteensä juoksua kertyi noin 2,5km ja aikaa koko settiin kului noin 20 minuuttia.

Perillä olin ihan Eye of the tiger.

Maalissa on helppo hymyillä.

Näiden kanssa ei huomioliivejä tarvita, höhö.

Uimalakkia imitoineen juoksupipon alta kuoriutui vuoden kampaus.



keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Nukkumatti meidän joka olet hukassa vol. 2

Tervehdys. Meillä ei nukuta. Tarkemmin sanottuna Taaperska ei nuku ja minä huonepalvelijana en siis sitäkään vähää mitä se.


Olen tästä johtuen täysin tauolla kaikesta paasto/laihdutus/hyvistelytoiminnasta, sillä Äiteen toimintakyky on nyt hyvin rajoittunutta ja henkinen sekä fyysinen jaksaminen verrattain heikkoa. Lisäksi IBS-oireilu ei vieläkään näytä talttumisen merkkejä vaikka Molkosan-vesi sitä onkin helpottanut.

Siksi siis lyhyesti vain kuulumiset ennen kuin otan pienet torkut ennen iltavuoroon lähtöä:

Maanantaina kävin vihdoin siellä painonnostossa. Se oli just niin kivaa kuin muistelinkin, vaikka tekniikka olikin luokkaa "eiku pidettiinks tästä pyllyllä, nenällä vai käsillä kii tästä tangosta", ja tein tekniikkaharjoitteluna rinnallevetoa allemenolla kymmenen kilon pikkutyttöjen tangolla ja sain siitä reidet ja hartiat niin juntturaan etten meinannut saada eilen paitaa pois päältä ilman apua.

Tiistaina aloitin täysin omaa kroppaa kuuntelematta ja vastoin parempaa tietoani paastoamaan. Yhden maissa pimeni silmissä ja totesin että olo on ehkä tarpeeksi kidutettu jo muutenkin ilman järjetöntä energiavajausta. Hain kahvin, sämpylän ja toffee-pähkinä-suklaa-muffinssin ja toivuin. Jotkut tilanteet nyt vaan vaatii suklaata. Piste.

Voi ja sokeri käynnistivät aivotoimintaa sen verran, että viime yönä nukuttiin ensimmäistä kertaa pikkuvauva-ajan jälkeen koko jengi samassa huoneessa, ja yö menikin jo aavistuksen verran mukavammin. Bonuksena hieman paremman levon päälle sain aamulla nostaa unenpöpperöisen, hilpeän, muumi-laulua (eimuumitaloalukitayöksijne) vaativan Pojan kainaloon muksahtelemaan. Ei huono ollenkaan.

Mielenterveyttä hoidan laittamalla torkkujen päälle tukan nätisti ja lukemalla vähän lisää Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike-kirjaa.

Taudin kuva: unenpuutteesta johtuva musta aukotismi.
Hoito: oireiden mukainen.
Ennuste: ihan hyvä.

Pus!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Korresterooli

Kävin keskiviikkona kuulemassa ikätarkastusta varten otetun verikokeen luvut. Kaikki oli niin kuin pitää pientä kuprua lukuunottamatta. Kokonaiskolesteroli oli 3.9 eli oikein kauniisti sallitun rajoissa (5 on katto jos ei kekä tiedä). Sekä huono (2.0) että hyvä (1.5) olivat alle suosituksen - tai siis hyvä yli ja huono ali - mutta huonoa oli kuitenkin enemmän kuin hyvää.

Olen nyt pikaisesti käännellyt nettiä nurin, enkä löydä oikein mistään neuvoja siihen miten hyvän määrää saisi kasvatettua. Kolesterolin alentamisesta on joka nurkka tietoa väärällään mutta tähän spesifiin kysymykseen en vastausta löydä.

Eli jos on jollakulla linkittää tai kertoa jotain niksejä niin otan ilolla vastaan. Ei se terkkarikaan oikein mitään sanonut, ei tuo vissiin kuitenkaan mikään varsinainen ongelma ole. Vähemmän voita leivälle kuulemma. No daa. Vähemmän leipää voisi olla mun tapauksessa vielä parempi... Öljyjen kanssa ei kuulemma tarvi hirveästi hifistellä, kotimainen rypsi ajaa oliivin asian. Nyt sitten vain herää kysymys että mihin helkkariin mä sitä öljyä tungen? Aamupuuroon vai?

Olin tosi huojentunut että ei ollut mitään häikkää missään arvoissa, mulla on aikamoiset sukurasitteet vähän kaikkiin kansantauteihin mitä osataan Suomessa nimetä. Glukoosi oli 4.3 (min 4.2 max 6.0), 24h paastoarvo. Siis ihan oikea ei-edes-vettä-paasto eikä tuo mun paastohko-paasto.

Sain kuitenkin painonpudotus- ja paastoproggiksesta vinkattuani uusintalabrat heinäkuulle, ihan mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan on menty.

Kesää odotellessa!

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Päästöstä päästiin

No niin, jokohan alkaisi elämän voittaa. Saimme siis paastoviikon päätteeksi koko porukka vatsataudin, ukot selvisivät vähemmällä pidemmän kaavan kautta, itse otin 12 tunnin täysihoidon. Pätkäjätkä ei nuku vieläkään mutta on sentään alkanut syömään joten uskallan ehkä väittää että ollaan voiton puolella.

En tiedä johtuuko paastosta vai päästöstä, mutta vatsa on oireillut ärtyneesti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen satunnaisia stressejä lukuunottamatta.

Hyvä on, kuva on huijausta ja otettu 2011 pari viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta tällä viikolla on taas ollut noille äitiysajan soputeltoille käyttöä. Ihan järkyttävä turvotus joka ruokailun jälkeen ja illalla heiluu peitto 11 boforin voimalla niin että mies lähtee ovet paukkuen keittiöön evakkoon.


Onneksi on vertaistuki - Varpu vinkkasi Pätkistely-ryhmässä Molkosan-veden ihmeitä tekevästä voimasta. Kävin torstaina hakemassa purkin Molkosan Vitality jauhetta, eikä ole sen jälkeen paljoa vatsa vaivannut. Ihanaa! Alkuperäinen Molkosan kuulemma maistuu ihan hanurille, mutta tässä on aika kiva ja kevyt appelsiinin maku, menee ihan huomaamatta alas mehun korvikkeena. Mainos ei ole maksettu, olen vain ollut ymmärtävinäni että tätä blogia joku muukin vatsavaivainen lukee, joten kannattaa kokeilla.

Tällä viikolla jätin paastopäivät suosiolla väliin, halusin antaa suolistolle toipumisaikaa eikä näillä yöheräilyillä ja häröilyillä olisi juuri pinna mitään ekstraa kestänytkään. Ensi viikolla ajattelin ottaa taas tiistaina paaston. Toinen päivä onkin sitten vähän vaikeampi valinta, sillä jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, olen to-pe yh-mudena kun Mies lähtee etelänaapuriin duunireissuun. En tiedä kuinka hirveen hyvä ajatus on jättää syöminen pois jos on erittäin energisen ja uhmaisen lapsen kanssa kaksin kotona, en ajatellut päätyä otsikoihin kuitenkaan, niin tärkeää ei paastoilu ole.

Ja kun nyt paastoilun tärkeyteen päästiin: Minä en aio noudattaa orjallisesti mitään paasto-ohjeita, koska a) olen jurnuttava, ämpyilevä vastarannankiiski, b) tykkään syömisestä, c) en alkanut projektiin oppiakseni lisää paastoamisen säännöistä, vaan oppiakseni tuntemaan oman nälkäni ja tunnesyömiseni rajat tarkemmin.

Tämä tarkoittaa, että kahvia ei lasketa. Ei vaikka juon sitä maidon kanssa. Piste. Pyrin mahdollisimman lähelle 500 kaloria päivässä, mutta jos kalorit menevät jonain päivänä lähemmäs 700, tai jopa tuhatta, en aio syyllistyä. Se on edelleen ihan naurettavan vähän energiaa naiselle, jonka mitat ovat 172cm ja 85kg.


Paastoan 24h iltapalasta iltapalaan. Eli syön tuhdin iltapalan, paastoan seuraavan päivän ja sitten lopetan taas tuhtiin iltapalaan. Tämä syistä avio-onni, perherauha, terve järki. En todellakaan kestä mennä nälkäisenä nukkumaan, varsinkaan nyt kun nämä yöt on yhtä hiiuliheitä sairastelujen ja eroahdistusten ynnä muiden mystisten "kuun asema on väärä ja lakana rypyssä"-taaperosyiden takia.

Tässä vielä kuvamatskua viime viikon torstailta, jolloin oli viimeinen paastopäivä. Aamupalalla persikkaa mehussa ja lounaaksi iso salaatti ja broiskuleike. Ja ei, en todellakaan pyyhkinyt soosia pois fileen päältä. Päivällissyömisiä en enää kuollaksenikaan muista, mutta jotain linjalta omena ja leipä se taisi olla.

Voikaa hyvin!

Aamupalaa.    


Lounasta.




lauantai 30. maaliskuuta 2013

Hetkinen...

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. :(

Näissä tunnelmissa menee tämä pääsiäinen, ei siis ainakaan yölepoa ole luvassa. Mutta jospa noita pop-up-päikkäreitä sitten.



Syökää sillä aikaa tuhannen tuhatta suklaamunaa ja perustakaa leluarmeija ja järkätkää vallankumous. Pus!


torstai 28. maaliskuuta 2013

Huono päivä

Ei tullut hyvä päivä. Tuli huono.

Iltapäivällä paaston aiheuttama kevytpäisyys paheni kuvotukseksi ja huippaukseksi. Ostin marja-hedelmä-smoothien (vain marjoja ja hedelmiä) helpottamaan oloa, ja pärjäsinkin fyysisesti ihan ok sillä ja yhdellä juustoleivällä iltapalaan asti, johon paasto taas päättyi.

Mutta jumaliste että on vituttanut. En ole uskaltanut kotona puhua mitään kun tuntuu että on täysin mahdotonta olla avautumatta jostain, ja vaikka ei avautuisi, ulosanti ei ehkä olisi ihan sieltä aurinkoisimmasta päästä vuorovaikutusskaalaa. Pinna on lyhyt kuin joku asia joka on ihan törkeen lyhyt. Niin lyhyt etten jaksa nyt keksiä vertausta. What ever.

Joten tähän väliin tarjoilen ruokakuvien sijaan vain vanhan mutta joka vuosi yhtä hillittömästi (minua) naurattavan vitsin ja painun pehkuihin kihisemään mykästä raivosta.

p.s. Pojan nokka vuotaa siihen malliin että saatan joutua käyttämään sairaspoissaolo-oikeutta ennemmin kuin ajattelinkaan. ...and when it rains, it pours.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Lepo


ommmmm....

Ihana ruoka-aselepo on vallinnut tänään. Ei ole tarvinnut stressata, laskea, ahdistua, tai oikeastaan mitään muuta kuin nauttia hyvästä ruoasta, hyvässä seurassa.

Ja voi kuulkaa miten olen nauttinut. Jos jo päivässä makuaisti herkistyi siihen pisteeseen että jokainen paaston jälkeinen suupala on kihelmöinyt sylkirauhasissa ja pistänyt ihon hykertelemään ja varpaat kipristelemään, minkälainen elämys onkaan luvassa niillä jotka pidättäytyvät kaksi päivää putkeen!

Syömistä kaipasin mutta maut ovat tuottaneet enemmän nautintoa.

Ja jestas mitkä kiksit sain eilen illalla kun kuuntelin musiikkia (Anssi Kelan uutta levyä). Niinhän se on että kun yksi aistikokemus puuttuu niin muut vahvistuvat - ei sillä etteikö olisi ihan törkeän upea levykin mutta veikkaan että paasto vahvisti elämystä aika tavalla.

Ja huomenna on luvassa round two. Lähestymiskulma ei ole enää voimakas sivuluisu, nyt aion aloittaa aamun kaurapuurolla, jatkaa kasvissosekeitolla ja lopettaa hedelmillä. Huomenna on hyvä päivä.

Ja kuunnelkaa hei Kelan Anssia. Jos ei musa kelpaa niin lukekaa sen kirja Matkamuistoja. Aivan hillitön.

Pus!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Eka kerta

Olen syömisaddikti. Se tuli nyt varmaan todistettua viimeistään siinä vaiheessa kun kyynelet silmissä imin viittä vaille kuolaani hukkuen kahta sitruuna-hunaja-mynthonia, jotta saisin edes jotain makua jostain. Paastoa oli jatkunut 18h ja kaloreita olin syönyt sinä aikana 350.

Mahassa ei ollut mikään ihan mahdoton nälkä, sen puolesta ei tee tiukkaakaan, mutta suu. Voi suu kun sulla on niin kova tarve täyttyä ja maistella. Salaatti on ihan tyhmää eikä sitä lasketa. Onneksi tätä ei tosiaan kestä kuin iltapalasta iltapaan, 24h. (Tyyli on siis haasteessa vapaa, itse päätin valita tämän.)

Lällällää.
Yllättävintä oli se, etteivät mieliteot kohdistuneet niinkään makeaan vaan keitettyihin perunoihin ja jauhelihapihveihin. Puuroa perkele! Metukkaa ja kurkkua ruisleivälle! SUOLAA!

Psyyke kesti myös kohtalaisen hyvin, ainoa todella lähellä ollut "kohta sulta muuten irtoaa pää"-hetki oli kun työkaveri tuli samaan pöytään ruokiksella antamaan erittäin värikkään ja antaumuksellisen kuvauksen viime viikkoisen hiihtokeskusreissun hotellin ylellisistä buffeteista.

Tänään söin yli 500 kcal, ja kahveja en laskenut mukaan ollenkaan. Menu oli  seuraavanlainen:

7.30 maitokahvi
9.30 appelsiini ja toinen kahvi
11.00 salaattibuffasta viherkamaa absurdiuden rajoille asti. 2 pientä kasvislettusta.
13.30 mynthoneita 4kpl
15.00 joku light-välipalapatukka-ruoake 70 kcal
17.00 kaksi teelusikallista perunajauhelihavuokaa

Ei tainnut olla ihan perinteisimmästä päästä tuo paastomenu mutta so not. Oma hiihto.

19.00 loppui paasto. Syömisen aloitus oli lievä antikliimaksi, ei se ollutkaan ihan niin ihanaa kuin muistin mutta en antanut sen häiritä jälleennäkemisen riemua jääkaapin kanssa.

Huomenna syödään lisää ja torstaina taas ihmetellään kun on suu tyhjä. Tästä taitaakin tulla ihan mielenkiintoinen ihmiskoe.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Monsteri (eiköhän tän MAT jutun voi jo lopettaa kun ei se kuitenkaan kenellekään mitään kerro)

No siitä paastosta vielä.

Nythän kävi niin että Fätti täyttää tänä vuonna 30. Pitää mennä työpaikan ikätarkastukseen, ekaa kertaa evör, viimeisestä terveystarkastuksesta (ajokorttia varten tehty) on noin 10 kiloa ja 6 vuotta.

Terveystarkastusta varten otettiin verta pari putkea, joten piti olla syömättä 12h, eli ainoa ateria joka mulla tässä jäi välistä - tai itseasiassa vain SIIRTYI kahdella tunnilla - oli aamupala.

Arvatkaa kuka kasvatti jo sarvia ja torahampaita kun niin hirveesti nälätti. Ja huomenna pitäis olla niinko Ihan Oikeesti syömättä. Puhhuh. toivoa valoi sentään se Prisman dokumentti, jossa päähenkilö oli kolme ja puoli vuorokautta paastolla ja totesi että nälkä ei koko ajan vaan kasva, vaan tulee ja menee aaltoina. Ilmeisesti siis vähän kuin tupakanhimo lopettaessa.

Mutta joo. Semmonen 500kcal veto olisi huomenna luvassa. Pahoittelut jo etukäteen kaikille asianosaisille ja perheenjäsenille erityisesti. Lupaan pyhästi ainakin yrittää olla syömättä teiltä päitä irti.

Lisäksi minusta on tullut rasittava kannustaja. Ystävä soitti eilen ja valitteli oloaan lihavaksi. Sen sijaan että olisin asiaankuuluvasti alkanut myötäelää hyvin tuttuja tunnelmia, aloinkin vain heti pirtsakkana miettimään ratkaisua pulmaan ja laukomaan laihistelutotuuksia, kunnes ystävä alkoi kiireesti lopettelemaan puhelua.


Otetaanpa revanssi. Laihduttaminen on ihan oikeasti suurimman osan ajasta perkeleen hankalaa, vittumaista ja epäkiitollista hommaa, varsinkin kun sitä yrittää saada sovitettua kerskiverto kolmekymppisen työ-perhe-harrastukset-parisuhde -matriisiin. Jos kiloja on samaa luokkaa kuin mulla oli alun alkaen, voi olla että kukaan ei ensimmäisiin reiluun viiteen kiloon huomaa mitään muutosta. Varsinkaan ne keille sen muutoksen toivoisi näkyvän, eli Mies ja työkaverit. Kilon lähteminen vaatii päivätolkulla emmä kiitos nyttiä ja tatin otsaan kasvattamista. Kilon comeback vaatii yhden leppoisan viikonvaihteen ja pari no jos mä nyt tän yhenniä.

Minä en alkanut laihduttamaan koska musta tuntui lihavalta. Aloin laihduttamaan koska olin viittä vaille toimintakyvytön ja voin todella, todella huonosti. Vain ja ainoastaan tuolta "ei-jumalauta-enää-ikinä"-pohjalta olen onnistunut pudottamaan ne surulliset 8 kiloa joista yksi on tullut takaisin. Noista lähtökohdista ei varmaan ihan hirveästi kannata syväluotauksia toisten korvien väliin tehdä, että millä keinoin se paino muilta tippuisi.

Että sori nyt. Lupaan olla ensi kerralla empaattisempi.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kylmät jalat (MAT3)

KYMMÄ JAAKKAT, kuten Poika tähän toteaisi (meillä uskotaan paitsi suuraakkosiin, myös tuplakonsonantteihin puheen tuottamisessa).

Lupauduin siis (pohjalta "tarttis teherä jotain") Varpu Tavin 10 viikon laihdutushaasteeseen mukaan. Niille teistä, jotka eivät edellistä edellisen kirjoituksen linkkejä jaksaneet klikkailla auki, tiedoksi että kyseessä on pätkäpaastoilu. Kahtena päivänä viikossa syödään päivän aikana vain 500 kcal, muina päivinä normaalisti oman hiihdon mukaan, kai. Tämä ajatus on lähtenyt ilmeisesti joistain ajankohtaisista kirjoituksista/tv-dokkareista jne. pinnalla olleista jutuista liikkeelle. Huomenna tulee Varpun blogiin tarkempi ohjeistus, mutta sen verran olen saanut tietoa että päivän 500 kaloria voi imaista joko yhdellä aterialla tai pitkin päivää omien mieltymysten mukaan.

Siis ihan kuin mulla olisi jotain mielitekoa syödä vain 500 kaloria päivässä. Sehän on tyyliin porkana ja kaunis ajatus ristissä ja kuppi kahvia. Voi tsiisös. Ihmiselle joka rakastaa syömistä aktina yhtä paljon kuin Fättinne, ajatus tuottaa suorastaan tuskaa. Olenhan minä lukenut että kaikki kehitys tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella mutta nyt olen kuulkaa matkalla äärettömyyteen ja sen yli.

Ja blaa blaa blaa.

Vietin eilen illalla koko totuuden tajuttuani hikisen tuokion kääntämällä kalorilaskuria ympäri yrittäessäni ynnäillä edes jotain syötävää 500 kcal edestä. Aamulla appelsiini (ÄPSSIIINI!!!!!) ja sumppi, lounaaksi 500g sekosalaattia ja keitetty kananmuna, illalla 300g wokkivihanneksia ja toinen kananmuna ja iltapalaksi kaurapuuro veteen tehtynä (200g).

Jee.

Toinen los probleemos on päivien valitseminen. Ainakaan treenipäivänä ei voi paastota, eikä varmaan mielellään sitä edeltävänäkään päivänä, sen verran rankkaa hupia on crossfit. Eli teoriassa jos kävisin treeneissä niin kuin pitäisi -maanantaina painonnosto ja lauantaina wod- voisin paastota joko ti, ke tai to. Kaksi peräkkäistä päivää on näin näppituntumalla yhtä kuin tragikomedia "kuinka hukata aviomies alle viikossa". Eli ti ja to. Torstai ei ehkä ole kovin paha nakki koska mulla on perinteisesti silloin iltavuoro, eli en ole kotona jääkaapin ääressä kiristelemässä hampaita. Mutta eiköhän tuossa riitä haastetta ihan ilmankin.

Haaste alkaa huomenna ja kestää 10 viikkoa. Tekisi mieli ottaa heti huomiselle paastopäivä, mutta aamulla on labrat (ikätarkastus duunissa, ei mitään dramaattista) ja olen jo niitä varten 12 tuntia syömättä. Siihen jos vielä päälle vedetään paasto, voi olla että illalla olisi vähän turhan heikko happi.

Joten ti. Apua.

Toisaalta, ei ehkä ole kauhean kaukaa haettu sekään että tämä saattaakin sopia mulle tosi hyvin: mähän olen just sitä tyyppiä joka jaksaa tsempata ehkä 30% ajasta ja tuo pätkäpaastohan on just sitä, ehkä vähän äärimmilleen vietynä.

Kauhee nälkä tulee silti kun vaan miettiikin koko juttua. Pitäisköhän syödä vähän varastoon...

lauantai 23. maaliskuuta 2013

2 min (MAT2)

Oikealla Fätti menossa töihin.

 Mitä ehtii tehdä kahdessa minuutissa?


40 kyykkyä.

51 heilautusta.

Soutaa 26 kcal.

31 boksihyppyä (pitäisi kirjoittaa äksällä, en kyllä ala)

Minuutissa ehtii lisäksi tehdä vielä 12 yleisliikettä.

Kiitos kaveritreeniseurasta Koo Koo Mamalle, hyvin me vedettiin!

ps. Kun valitin joskus että treenin jälkeen on vaikea syödä mitään, en ollut vain hoksannut syödä oikeita asioita. Letut meni alas tosi liukkaasti! 

edit. pps. Siis jokaista liikettä tehdään kaksi minuuttia. Ei tuota kaikkea kahdessa minuutissa. Sentään.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

MAT 1 (mitä ajattelin tänään)

Luin tämän Patrik Borgin viime vuotisen kirjoituksen - joo! joo! joo! ja kiitos kun joku sanoi tämän ääneen.
Koomisesti kuulee joskus kuinka joku sanoo, ettei ylipainoisella ole ollut tarpeeksi yritystä tai itsekuria. Hitto, tyypillinen ylipainoinen on elämänsä aikana laihduttanut kymmeniä tai satoja kiloja ja on jaksanut taistella syömistä vastaan vuosikausia - hänellä on todennäköisesti tsemppaamisen historia, jota ei voi edes tajuta kun ei/en ole sitä elänyt.
Omaan silmään tarttui eniten tuo kohta "taistella syömistä vastaan". Ai kamala. Syöminen elämän aikana on vähän niin kuin supistukset synnytyksessä. Ilman ei tuu lasta eikä kakkaa. Ja molemmista ilmeisesti ainakin PBn sekä synnytysexperttien mukaan selviää paremmin kun lopettaa taistelemisen vastaan ja kelluu vaistojen mukana. Ja molemmissa olen mokannut oikein näyttävästi: syöminen on yhtä tappelua pään sisällä ja synnytyskään ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

Mutta siis vapautuneesti syöminen. Mikä ihana, houkutteleva ajatus, josta luin täältä.
2) Pidä huoli, että syöt vapautuneesti ja syyllistymättä. Jos et sitä tee, niin opettele se. Muistele elämäsi (mahdollisia) vaiheita, jolloin olet syönyt vapautuneesti ja hae niistä kokemuksista uskoa. Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla. Syö ruokaa jota haluat syödä, ei ruokaa jota "pitäisi" syödä.
Voisin kuulkaa kertoa miltä näyttäisi Fätin perusruokailu tuon jälkeen (mutten kehtaa), kas kun meidän tavallisten kuolevaisten herkkusuiden ei tee sen proteiinipitoisenkaan aamupalan päälle välttis mieli luomukaritsaa kasvispedillä ja runsaalla salaatilla. Ei vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuus. Ei vaikka sitä olisi tarjolla jonkun muun valmistamana hintaan, joka ei tarkoita että loppukuu syödään purkkihernaria ja rystysiä jälkkäriksi.


Ainoa vaihe elämässäni kun olen syönyt (suht) vapaasti ja syyllistymättä, oli ikävuodet 14-22 kun energiankulutus (ja varmaan myös aineenvaihdunta) oli korkealla energisen ja menevän elämäntyylin takia. Muuten ei kyllä tule lisäpisteitä, ei tyylistä eikä tekniikasta, sillä myös alkoholin ja tupakan kulutus oli huipussaan, ja pääasiallinen ravinto tuli leivästä ja suklaasta.

Jospa en tuohon nyt kuitenkaan palaisi. Vaikka mieli tekisikin.

Lisäksi kuulun nyt virallisesti Marttoihin, Anarkisti-sellaisiin ja olen saanut nukkua eilisen jälkeen koko yön heräämättä edes vessaan, ja olen ilmoittautunut tähän Varpun haasteeseen. Huraa!

Että sellaista ajattelin tänään.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Taivaallinen väliintulo & ehtoollinen jonka piti olla viimeinen

Sekä synnintunnustus. Sehän on kuitenkin viikko ennen pääsiäisviikkoa. Pistää paatuneimmankin pakanan polvilleen tuollainen suklaamunavyöry ja mämmimayhem.

Minun piti ryhdistäytyä maanantaina - ja ihan oikeesti, mikään laihis vaan ei voi alkaa esim. torstaina, piste. Imuroin napaani jäähyväisiksi 270g Milkan toffeenappisuklaalevyn, sekä 300g suolapähkinäkokoelman. Ja sitten oli muka niin paha olo ettei kyllä ainakaan "niinku ihan toooosi pitkään aikaan" tee mieli mitään makeeta.

Noh, kyllähän sitä "niinku ihan tosi pitkää aikaa" melkein 12 tuntia kesti.

Olen tällä viikolla syönyt aamupaloilla leipää kun pitäisi syödä puuroa. Lounaaksi sen törkeen ison salaatin lisäksi paistettuja perunoita ja liikaa kastiketta. Välipalaksi en mitään johtuen siitä että on paha mieli kun söin lounaalla liikaa ja on muuten mahakin vähän kipeä, mikä johtaa sitten kotona taas kauniisti sanottuna ylilyönteihin, rumasti sanottuna raskausarvet reväyttäviin WTF?!-mättöihin, ja iltapala onkin taas pahasta mielestä ja olosta johtuen joko Pojan iltapalan jämät tai joku muka terveellinen maustettu rahka. Ja arvatkaa onko sitten aamulla mitään kiinnostusta kunnon puuroa kohtaan kun on metrinen tatti otsassa heti herättyä verensokerin raahatessa miinuksella ja kun keskellä yötä on pitänyt herätä paitsi Pojan kanssa eroahdistushölkälle, myös vetämään pari rennietä kun niin ihanasti lämmittää ruokatorvessa kaiken ruokaperseilyn jäljiltä.

Hohhoijaa.

Painoa on kertynyt mukavasti kilon verran takaisin, siitä nätistä 85,4 koogeestä tuonne 86,6 hujakoille.




Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, olen ollut aivan törkeän vetämätön viime aikoina. Ei kiinnosta eikä innosta. Sehän on siis mielestäni ollut syy siihen että ei ole inspiroinut ruokakuri tai treenaus. Vaan mitä jos... mitä jos... Mitä jos se löyhä ruokakuri ja uskon puute ja laihislomailu onkin ollut SYY siihen että olen ollut offline, nuupallaan ja muutenkin pöhelö ja pihalla?

Ooh. Olen nähnyt valon, jos nyt pieni sivuaskel täältä pääsiäistunnelmista tuonne helluntain puolelle sallitaan. Vielä kun laskeutuisi se henki päälle ja täyttäisi mut uskolla siihen että tämä vänkääminen kannattaa ja että tässä on ylipäätään mitään mieltä ja järkeä. Olen kyllä todella pahassa uskonpuutteessa just nyt.

En oikein tiedä että millä itseäni motivoisin tai puskisin. Se viime vuoden palo on hiipunut ja vielä olisi matkaa jäljellä tuommonen kymmenen kiloa.

Joten kysynkin nyt teiltä rakkaat lukijat:

MIKSI FÄTISTÄ PITÄISI TULLA FITTI?

Aloitin laihduttamaan koska olin ihan törkeän huonossa kunnossa fyysisesti, ja todella syvästi onneton. Tässä matkan varrella olen paitsi pudottanut vähän painoa (ja lihonut ja pudottanut ja lihonut jne.), myös oppinut sen, ettei ihmisarvoni ole kiinni siitä onnistunko painotavoitteissani vai en. Kysymys on otteesta elämään. Siis minun kohdallani, huom.hox. Olen saanut taas äitiytymisjärkytyksen ja kotona muhimisen jälkeen kiinni langan päästä, eli siitä mitä minun täytyy onneni eteen tehdä. Eikä se -yllätys yllätys- taida olla laihtuminen. Minun onneeni vaaditaan itsensä aktivointia, henkisesti ja fyysisesti. Totta kai on tyydyttävää mahtua ällään äksäksällän sijaan, mutta ei se ole se juttu.

Sen sijaan haluan takaisin ruokaruotuun koska en halua mässyttää rennietä, enkä halua lihota takaisin kiloja. Nyt vaan pitäisi repiä jostain siihen vähän tahtotilaa.

Jännän äärellä

Minä aion tehdä kokeilun. Koska juuri nyt laihistelusta ei ole mitään kirjoitettavaa tuon tilanteen rauhoittamisen lisäksi ja koska kirjoittamisesta kuitenkin nautin, ajattelin kirjoittaa entisen hyvällä tuurilla kaksi merkintää kuussa sijaan kuukauden ajan joka päivä. Muuten tänne ei juuri koskaan tule mitään ja kuivuu vielä kokoon koko kakka.

Eli täten lupaan (sairauspoissaolo-oikeuteen kuitenkin vedoten) kirjoittaa blogiini jotain joka päivä 25.4. asti.

Kautta kiven ja kannon, tai maustamaton, vähärasvainen rahkapurkki minut vieköön.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kevättalviunilla

Sen lisäksi että kroppa toimii muutenkin huonosti, väärin ja epiksesti, on sisäinen vuosikelloni näemmä ajastettu ihan viimeisen päälle persiilleen. Ainakin minun Naamikseni seinusta on ollut pari viime viikkoa täynnä hehkutusta siitä miten on iiiiiihhanaa kun aurinko paistaa ja siitä saa niin energiaa ja jaadijaadijaa.

EIKÄ SAA. Mitä pidemmäksi päivä venyy, sitä hitaammalla käy Fätti. En ole millään muotoa masentunut, depiksessä tai onneton, kunhan vaan olen henkisesti täysin offline. Ei nappaa, hotsita eikä innosta. Mikään. Ainakaan mikään minkä pitäisi.

Pitäisi treenata. Jos siihen kategoriaan saa laskea saunomisen, haukottelun ja Pojan pusuttelun niin sitten olen treenannut ihan hulluna.

Pitäisi syödä hyvin. No joo. Lipsuu ja liukastelee kyllä nyt tämä mamma vähän turhan paljon vaikka hyvistelysyömisen peruskurssi onkin jo menestyksekkäästi autopilottiin ohjelmoitu. Vielä ollaan 86 soukemmalla puolella, ippa appa.

Pitäisi päivittää blogia. Tsorge tsorge, mutta kun ei mulla nyt vaan ole mitään sanottavaa kun ei kulje ajatus eikä ole tullut mitään tehtyäkään. Ja Pikku Kakkonen alkaa kohta ja sitten taas pusutellaan ja sitten on iltapala. Ja sitten on Miehen pusujen vuoro.

Pitäisi jaksaa tsempata vielä kymmenen kiloa pois. Ainoa ongelma on se että en enää oikein muista mitä tarkoitusta ja päämäärää varten mun tätä laihistelua pitikään tehdä. Klassikkovastaus on että itseään vartenhan se nainen kaiken tekee, mutta kun mulla on itse asiassa ihan hyvä olla jo nyt, tässä miinus kahdeksassa kilossa. Ettäs mites sitten suu pannaan.

Nyt on lisäksi apupyörät otettu pois. Kolmen kuukauden setti omaohjaajan kanssa päättyi viime viikolla. Vielä on yksi treeni rästissä ja uusi keho- ja kuntomittaus edessä. Syömisten ja treenin kanssa olen omillani. Tekisi mieli sanoa 'vapaapudotuksessa', mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä:

Yllättäen ei iskenyt mitään ihan hervotonta NYMMÄÄSYÄNKAIKEN vaihdetta päälle kun ulkoinen kurinpito loppui, mikä kertonee ainakin sen että rehellisen ruokapäiväkirjani pohjalta laadittu siistitty ja karsittu ohjeistus toimi todella hyvin. Ei ehtinyt syntyä turhautumia, ja vaikka ajoittain lipesin ja väritin ohjetta viivojen ulkopuoleltakin, tippui paino kuitenkin aika mukavasti. Kovasti ja pyhästi aion pitää ohjeesta myös jatkossa kiinni. Jos se ei ole rikki, sitä ei korjata.

Sitä paitsi vähän kun kuitenkin kaupassa mopo keuli ja ostin koko kolmen kuukauden ajan himoitsemaani juustoa, niin eihän se kerpeles enää edes maistunut! Mikä kauhea stragedia! Eikä sitä leipääkään enää niin tee mieli.

Mutta niin.

Olisiko tämä nyt sitten ultrakevyt versio siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi elämä sen jälkeen kun on vankilassa raitistunut?

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kumpparileuka

Check.

Oli vuoden 2012 tavoite mutta kyllä mä nyt vähän varmaan saan leuhottaa vaikka puolellatoista kuukaudella viivästyikin.

Hihkuin tätä Naamakirjassa. Maan pinnalle palautti aika pian se, että edellisen sukupolven edustajille tuntui olevan aivan käsittämätön ajatus koko kumpparileuka, että miten se oikein tapahtuu. Minä selitin sitten että: "Kumppari laitetaan toisen jalkapohjan alle ja se on toisesta päästä siinä tangossa kiinni. Semmonen pitkä ja leveämpi malli. Sattuu perseelle räpsähtäessä." Tähän tuli toiselta kommentti: "Minä luin - olen hyvä lukemaan - että kumppani ja ajattelin että joku nostaa takapuolesta. Se oli jotenkin realistisen kuuloista, sorry."

Eikä siinä vielä kaikki. Jonkun ajan päästä ensimmäinen kyselijä kysyi privaatisti että: "En vieläkään ymmärrä sitä Fätin leuanveto- ja kumpparijuttua, mutten kehtaa laittaa sitä julkipuolelle. Vai onko se leuka jotakin muuta kuin leuanveto?" No johan nyt on kumma. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Latasin sitten tämän kuvan selitykseksi.

via http://pumpumkatti.blogspot.fi/2011/11/kumpparijumppaa.html

Vastaus: "Heureka. Kumppari on siis kuminauha eikä kumisaapas."

Niin.

Ajatus kumppanileuasta jäi silti viehättämään. Siitähän voisi väännellä jonkun tandem-crossfitsuuntauksen. Vähän niin kuin akankanto muttei sinne päinkään. Valitettavasti nyt on pää niin täynnä räkää - jep, vastahan tämä on neljäs tauti tälle vuodelle 2013 - etten jaksa tätä ajatusta pidemmälle venyttää, mutta tässä tällanen kuva koska tuolta kuvittelen leukaa vetäessäni näyttäväni.



 Tai tältä.
 

*söpöysöverit*

maanantai 11. helmikuuta 2013

Lauantaitreeni vs. lauantaikänni

Arvatkaa mitä?

Kävin lauantaina tekemässä WODin ensimmäistä kertaa lokakuun lopun jälkeen! Ja se oli ihan mahtavan mukavaa. Kauas on tultu siitä kun vielä nelisen vuotta takaperin parasta mitä tiesin lauantaina voivan tapahtua oli tukka vaateriin, silmät pandoiksi ja känni päälle. Baariin oli ihan pakko päästä.

Jäin miettimään tätä muutosta hippasen järkyttyneenä, kunnes tajusin että CF-treeni on itse asiassa känni selvinpäin. Baari-iltaan on ällistyttävän paljon yhtäläisyyksia, ne vaan tulee tunnin treenissä pikakelauksella. Jopa seuraava aamu on karmea, eri tavoin tosin mutta kuitenkin.

Kas näin.

TREENI:












 


VS. KÄNNI:







Seuraavana päivänä sitten vannotaan ettei ikinä enää ja viikon päästä viimeistään ollaan taas unohdettu kaikki tuskat.

I rest my case.

torstai 7. helmikuuta 2013

Sen näkee naamasta


Otettiin uusi kuva kulkukorttia varten töissä. Kymmenen vuotta kestäneen työsuhteen aikana on muuttunut sekä naama että nimi, joten kun tukka oli kerrankin nätisti ja silmäpussit piilossa, päätin käydä esittelemässä kameralle puuttuvia fotogeenejäni.

Ja mikä olikaan lopputulos? Jumaliste. Rillit on kuin suotutkija Kämäräinen-Mäkäräisellä mtv3:n asiantuntijahaastattelussa paria sekuntia ennen jäätymistä.

Eikä siinä vielä kaikki. Latasin kuvan Naamakirjaan kavereiden naurettavaksi, ja sen lisäksi että tämä oli kuulemma Hyvä Kuva allekirjoittaneesta, arvasi yhden tuttavan mies (jota en siis ole koskaan tavannut ja joka ei tiedä minusta mitään) yhdellä vilkaisulla ammatin.

Olen siis ilmiselvä kirjastonhoitaja, ja kaiken lisäksi homssuinen sellainen.

Nyt siis herääkin kysymys että hakeutuvatko ihmiset itsensä näköisiin ammatteihin vai muuttuvatko he pikkuhiljaa ammattinsa näköisiksi? Lisäksi haluaisin tietää että mikä tuossa tarkalleen ottaen paljastaa mut? Onko se ilme vai noi rillit? Vai vaatetus? Vai yleinen habitus?

Niinhän sitä sanotaan että pariskunnat muuttuvat ajan myötä toistensa näköisiksi, joten muuttuvatko työkaveritkin? Niiden kanssa sitä eniten aikaa kuitenkin viettää, heti puoliskon ja muksujen jälkeen.

Kyllä olen kuulkaa kriisissä. Yleinen mielikuva kirjastonhoitajasta on meinaan aika kaukana tavoittelemastani Tiedostamattaan Seksikäs Ja Salaperäinen Megababe-imagosta.

Onneksi on kuvankäsittely ja lasitkin saa pois päästä. Otettiin kameran kanssa revanssi. Hähähähä.


Ilme on eksynyt edelleen, mutta jospa se siitä vielä Salaperäisemmäksi kääntyisi. Ainakin se suotutkija on saatu häivytettyä. Eikä lopputulos ole sentään tällainen.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Evoluutiosta ja elämäntavasta

Ihminen on väärin suunniteltu. Tai kehittynyt, kun eihän me nyt kreationisteja täällä sentään olla, vaikka yksisarvisiin, romanttisiin miehiin ynnä muihin yliluonnollisiin ilmiöihin uskotaankin. Tähän lopputulemaan pääsin kun pohdin tässä viime aikoina ylivoimaiseksi -tai oikeastaan tavanomaistakin työläämmäksi- käynyttä laihisteluani.

30 000 vuotta nykyihmisen evoluutiota on ohjannut sen aineenvaihdunnan ja järjenjuoksun siihen pisteeseen, että lajin säilymisen kannalta kaikkein parasta olisi maata paikallaan ja syödä, silloin kun ei olla keräilemässä ja metsästämässä. Minä kun metsästän ja keräilen pääasiassa oman lähiön ostarilla, ei siitä kertyvä energiankulutus mitenkään huimaa päätä.

Vielä kun kroppa on kehittynyt niin, että se huolella kerryttää kaiken ylimääräisen energian pahan päivän (nälänhädän) varalta ihon alle, tankkauttaa väsyneenä ja stressaantuneena nopeita hiilareita itseensä ja pää varmistaa sen ettei varppina huvita lähteä hankeen mönkimään, on läskisoosi valmis. On se niin väärin.



Lisäksi minä -tai sitten itse asiassa pikku hiljaa tämän kuun loppuun mennessä hiljenevistä kuntosaleista päätellen aikamoinen könttä Suomen kansaa- on varustettu keskiverto kaksivuotiaan keskittymiskyvyllä ja sitkeydellä. Kolme viikkoa salaattia ja jalkaprässiä ja se siitä.

Olen pudottanut painoa viimeisen vuoden aikana 6 kg. Tuloksen takana on vähintään yhtä monta takaisin lihottua kiloa, ellei jopa tuplat. Olen soutamisen ja huopaamisen kruunaamaton Suomen mestari. Kuinka monta kiloa voisikaan olla nyt pudotettuna, jos olisin sitkeästi pitänyt kiinni suunnitelmista ja jättänyt kylmästi tekosyyt väliin. Huokaus.

Ja silti. Olen aika ylpeä tästä väännöstä. Se on ihan oma ja itse tehty ja ainakin viimeistä piirtoa myöten minun näköinen. Ehkä se kuuluisa elämäntapamuutos tarkoittaakin tätä, eikä mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmeherätystä, jonka jälkeen ei enää ikinä tee mieli suklaata. Ylipainon kertymiseen -23kg- meni kahdeksan vuotta. Olisihan se aika jäätävä veto jos sen kaiken saisi vuodessa liukenemaan.

Ehkä tätä elämäntapamuutosta voisi ajatella eräänlaisena minievoluutiona, yhden ihmisen kehityksenä kohti oman potentiaalinsa maksimaalista käyttöönottoa. Ja sehän ei pelkällä salaatinsyönnillä ja jalkaprässillä onnistu. 

Ja eläköön se pieni mutta merkittävä ero evoluution ja elämäntapamuutoksen välillä, joka mahdollistaa elämäntapamuutoksen tiellä tehdystä virheestä huolimatta yksilön hengissä selviämisen ja uuden yrityksen. Luonnonvalinta onkin sitten jo vähän vittumaisempi kumppani.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Typistetty ja lihavoitu

Minä olen typistänyt itseni ihmisenä.

Tämä ei ole valitusta, ruikutusta eikä minkään sortin avunhuuto, vaan ainoastaan tänään kuumekuopasta noustessa tehty havainto.

Eipä tiennyt tyttö sano Cafen Zen. (Kuva vuodelta 2004)
Olen vaivihkaa ja pieninä palasina viimeisen kymmenen vuoden aikana karsinut itsestäni ja elämästäni pois kaikki ne aiemmin eniten rakastamani rönsyt: musiikin, kulttuuriharrastukset ja vilkkaan seuraelämän.

Pelkkä ajatus siitä, ettei laulaminen enää näyttele elämässäni minkäänlaista roolia tuottaa suorastaan fyysistä kipua vaikka voin vilpittömästi sanoa ettei tää pää kestäisi keikkailua työnä, nyt kun olen saanut sitäkin elämää rakkaan ystävän kautta nähdä.

Tilalle olen ottanut ja saanut perusturvaa ja tasapainoa.  Eikä siinä ole mitään vikaa: olen kiitollinen vakiduunista, omasta perheestä ja omistusasunnosta. Tatuoinnin sijaan otin perennapenkin. Rakastan puutarhanhoitoa. On mahtavaa olla Pojan Äiti.

Mutta. Mutta mutta.

Miksi sitten haamusäryt?

Ongelmana tämä nyt ei varmaan ole kovin originelli - olen melko varma että aikamoinen prosentti Suomen työssäkäyvästä aikuisväestöstä potee melkoista maailmantuskaa aina ajoittain.

Haamusärky puuttuvista rönsyistä tulee lihaksi minulla tuossa vyötärön, pakaran ja reiden seutuvilla kaikkein näkyvimmin. Jotain emotionaalisesti tyydyttävää täytyy ihmisen tehdä, jossei muuta niin onnellisimmillaanhan ihminen on silloin kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos.

Vietänkin siis näemmä aavistuksen pitkäksi venähtäneitä Kadonneen Nuoruuden ruumiinvalvojaisia.

Nyt herääkin kysymys: mitä ihanaa ja emotionaalisesti tyydyttävää hommaa keksisin syömisen sijaan?

Miten tullaan onnelliseksi?

Opettelenko katsomaan tätä itse rakentamaani todellisuutta uudesta vinkkelistä vai lähdenkö muuttamaan sitä? Opettelenko uuden asenteen vai onko tämä kenties jonkunlaisen käänteen -edes pienen sellaisen- paikka?

Nythän ei oikeastaan ole kyse minkään konkreettisen asian puuttumisesta vaan sielun nälästä. Jotain puuttuu.

Vai olenko vaan kertakaikkiaan niitä ihmisiä joilla on aina sielussa reikä. Niitä jotka voivat itkeä vuoden ajan sydänsurua sellaisen ihmisen perään jota eivät ole koskaan edes suudelleet. Niitä jotka olisivat onnellisia jos vain. Jos jos jos.

Perkele. Nyt äkkiä jotain säpinää.