Siinä tiivistettynä tämän viikon tunnelmat. Olen palaamassa maanantaina töihin, en tosin sinne mistä lähdin vaan kolmea kerrosta ylemmäksi toisenlaisiin tehtäviin. Tunnen tulevat uudet työkaverini ja koska olen edelleen samassa organisaatiossa ei mitään kovin mullistavaa ainakaan niin sanotusti paperilla ole luvassa.
Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)
Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.
Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.
Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.
Ja sitten siihen aamustressiin.
Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.
Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.
Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännän äärellä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännän äärellä. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. toukokuuta 2015
maanantai 16. helmikuuta 2015
Kyllä en laihduta
No niin.
Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.
Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.
Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.
Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.
Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.
Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.
Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!
JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!
Ja koska universumi vihaa minua, sairastuin välittömästi puhelimen taskuloikkaitsemurhan jälkeen johonkin kohta kolmannelle viikolle venyneeseen keuhkoebolaan.
Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.
Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.
Tervetuloa mukaan. Pus!
Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.
Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.
Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.
Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.
Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.
Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.
Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!
JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!
 |
| Hypättiin narua. |
Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.
Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.
Tervetuloa mukaan. Pus!
maanantai 26. toukokuuta 2014
Vauva(k)iloja
Huhuu, kuuluuko?
Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?
Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.
Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?
Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.
Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:
Tällä viikolla
Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.
Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?
Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.
Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?
Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.
Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:
Tällä viikolla
Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Öljyä koneeseen
Jes, olen keksinyt uuden ihanan lisän puuroon. Ruokaöljy, huraa!
Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.
Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.
Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.
Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että
IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
Aikuisten tanssitunneille. Jes! Ensin on viisi viikkoa balettia, sitten viisi viikkoa show-tanssia ja vielä viisi nykytanssia. Olen yhtä aikaa aivan mehuissani ja aivan kauhuissani - luin nimittäin pienenkin präntin jossa sanottiin että "aikuisten" tarkoittaa yli 16-vuotiaita. Minähän olen viittä vaille 30. Eikä mulla ole kuin nimellinen jazz-tanssitausta, eikä olemus nyt muutenkaan ole kovin ballerinamainen. Mutta se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa.
Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.
Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.
Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.
Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.
Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.
Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.
Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.
Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.
Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että
IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
Muita oivalluksia
"---Ja niinpä alamme etsimään asiakkaan kanssa mielekkäämpää liikuntaa. Varsin usein lähtötilanteessa henkilö käy jumpissa, salilla ja/tai lenkeillä – ja jos ei käy, niin kokee että pitäisi käydä ja kokee siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun kysyn, mikä näistä oikeasti on sellaista mitä tehdään kehon/painon/ulkonäön vuoksi ja mikä on sellaista, josta hän aidosti tykkää niin aika vähän jää jäljelle entisestä liikunnan ajatusmallista. Ja sitten alamme miettimään mikä on sellaista mistä hän pitäisi. Jotain ajatuksia ihmisillä siitä yleensä on ja lisää kokeillaan ja keksitään ajan kanssa. Ja uskomattoman usein lopputulos on jokin kombinaatio jumppaa, tanssia, joogaa ja ulkona luonnossa kävelyä – merenranta yleensä jos sellaista löytyy ja metsä jos ei löydy. Ja tämä on mainio kombinaatio. Mutta voisi se olla - ja on - moni muukin kombinaatio. Pääasia, että elämässä on enemmän mukavaa puuhastelua ja liikkumista. Se mikä on mukavaa liikuntaa on pitkällä aikavälillä myös tehokasta. Ja lopputuloksena olisi ihanteellisesti henkilö, joka jatkossa liikkuu pysyvämmin ja samalla saa paremmin liikunnan hyvinvointivaikutuksia kaikilta sektoreilta eikä vain koeta polttaa hitosti kaloreita ja muokata kroppaa. " via Patrik puntaroiArvatkaa mihin ilmoittauduin tämän kuun alussa ja mikä alkaa puolentoista viikon päästä?
Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.
Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.
Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.
Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.
Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.
maanantai 5. elokuuta 2013
Elämän tapailua
Kuinka sitten kävikään?
Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.
Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.
Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.
Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:
Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.
Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.
Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.
Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.
Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.
Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.
Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.
Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:
Oi ruoka, ruoka, antaja Ilon ainaisen!Ja siihen loppui veto. Mutta siis joo. Syöminen, sydän sydän sydän.
Aamupala mi hengen nostaa, kantaa päivään alkavaan. Ken aamukahviin kielen kastaa, uskoo uuteen huomiseen.
Välipalaa, välipalaa! Siihen mieli karkailee. Se ottaa pienen hetken aikaa, Fazerinan muotoisen.
Lounastunti, nyt se alkaa!
Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.
Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.
Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.
Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.
 |
| No, ehdittiin me vähän lomaillakin. |
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Unelmanvaihtoviikot
Poika istui äsken puoliksi pureskeltu omenanpala suussa syöttiksessä ja tuijotti pitkään tyhjää. Yhtäkkiä suusta livahti vahingossa ulos se ainoa ajatus joka siellä oli enää viimeiseen viiteen minuuttiin pyörinyt ("Kaapo"), ja haihtui rumaan oranssiin ikkunaverhoon (joka vielä kaupassa oli tosi kaunis). Sen jälkeen ulos tuli enää yksittäisiä merkityksettömiä tavuja kunnes tuli uni ja haki taaperon lataukseen höyhensaarille.
Mulla on ollut ihan samalainen olo siitä huhtikuun lopussa olleesta juoksutapahtumasta saakka. Siihen loppui veto. Jo ennenkin ryydytti ihan helvetisti mutta siihen plörähti nyt se viimeinenkin tsemppi ja mielenkiinto oman navan ympärillä pyörimistä kohtaan.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana on tuntunut siltä että yritän painonpudotusta vain tavan vuoksi. Ja siinä ei hei ole mitään järkeä. Pyöriskelen tässä 85 kilon ympäristössä, vähän hormoneista ja suolan määrästä riippuen joko yli tai ali sen, mutta mitään merkittävää muutosta ei ihan oikeasti ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan vaikka kuinka tärkeänä aloitan aamusta merkkaamaan kaloreita ylös ja poljen töihin ja julistan hyviä aikeitani.
Musta saa kauniita ja rumia kuvia, näytän joko hyvältä tai huonolta, riippuen siitä kuinka suorassa jaksan seistä ja onko tukka miten hyvin tai huonosti. Kuvittelin ettei mitään kehitystä ole tapahtunut kunnes tilasin kesävaatteita postimyynnistä ja sain lähettää yli puolet vaatteista takaisin koska vanhat koot eivät enää pysyneet päällä. Jaksan näemmä kantaa sekä poikaa että sen taaperokärryä koko matkan puistosta kotiin eikä pahemmin ala edes käsiä painaa.
Lisäksi voisin tilittää siitä, miten tämä koko vouhkaus ottaa mua ajoittain päähän ihan järkyttävästi, mutta Kukka kirjoitti siitä jo niin hyvin ettei tarvitse vaivautua.
Tuntuu siltä että unelmasta hävisi hohto ennen kuin edes saavutin sen. Vai saavutinko kuitenkin ja onko sillä enää edes väliä?
Sillä juuri nyt on upea ilma, ihan liian upea sisällä istumiseen ja blogin päivittämiseen. Fätti laittaa pienempää relettä päälle ja painelee pihalle, muhkuroista ja raskausarvista viis.
Kovasti siis edelleen haluaisin kirjoittaa ja blogia päivittää, mutta tämä aihepiiri - niin. En tiedä onko mulla siitä enää mitään sanottavaa. Voi olla että viikon päästä on jo toinen ääni kellossa, tai uutta blogia tulilla. En tiedä.
Laittakaa koneet kiinni. Menkää ulos. Pussailkaa. Kesä!
Mulla on ollut ihan samalainen olo siitä huhtikuun lopussa olleesta juoksutapahtumasta saakka. Siihen loppui veto. Jo ennenkin ryydytti ihan helvetisti mutta siihen plörähti nyt se viimeinenkin tsemppi ja mielenkiinto oman navan ympärillä pyörimistä kohtaan.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana on tuntunut siltä että yritän painonpudotusta vain tavan vuoksi. Ja siinä ei hei ole mitään järkeä. Pyöriskelen tässä 85 kilon ympäristössä, vähän hormoneista ja suolan määrästä riippuen joko yli tai ali sen, mutta mitään merkittävää muutosta ei ihan oikeasti ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan vaikka kuinka tärkeänä aloitan aamusta merkkaamaan kaloreita ylös ja poljen töihin ja julistan hyviä aikeitani.
Musta saa kauniita ja rumia kuvia, näytän joko hyvältä tai huonolta, riippuen siitä kuinka suorassa jaksan seistä ja onko tukka miten hyvin tai huonosti. Kuvittelin ettei mitään kehitystä ole tapahtunut kunnes tilasin kesävaatteita postimyynnistä ja sain lähettää yli puolet vaatteista takaisin koska vanhat koot eivät enää pysyneet päällä. Jaksan näemmä kantaa sekä poikaa että sen taaperokärryä koko matkan puistosta kotiin eikä pahemmin ala edes käsiä painaa.
Lisäksi voisin tilittää siitä, miten tämä koko vouhkaus ottaa mua ajoittain päähän ihan järkyttävästi, mutta Kukka kirjoitti siitä jo niin hyvin ettei tarvitse vaivautua.
Tuntuu siltä että unelmasta hävisi hohto ennen kuin edes saavutin sen. Vai saavutinko kuitenkin ja onko sillä enää edes väliä?
Sillä juuri nyt on upea ilma, ihan liian upea sisällä istumiseen ja blogin päivittämiseen. Fätti laittaa pienempää relettä päälle ja painelee pihalle, muhkuroista ja raskausarvista viis.
Kovasti siis edelleen haluaisin kirjoittaa ja blogia päivittää, mutta tämä aihepiiri - niin. En tiedä onko mulla siitä enää mitään sanottavaa. Voi olla että viikon päästä on jo toinen ääni kellossa, tai uutta blogia tulilla. En tiedä.
Laittakaa koneet kiinni. Menkää ulos. Pussailkaa. Kesä!
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Eka kerta
Olen syömisaddikti. Se tuli nyt varmaan todistettua viimeistään siinä vaiheessa kun kyynelet silmissä imin viittä vaille kuolaani hukkuen kahta sitruuna-hunaja-mynthonia, jotta saisin edes jotain makua jostain. Paastoa oli jatkunut 18h ja kaloreita olin syönyt sinä aikana 350.
Mahassa ei ollut mikään ihan mahdoton nälkä, sen puolesta ei tee tiukkaakaan, mutta suu. Voi suu kun sulla on niin kova tarve täyttyä ja maistella. Salaatti on ihan tyhmää eikä sitä lasketa. Onneksi tätä ei tosiaan kestä kuin iltapalasta iltapaan, 24h. (Tyyli on siis haasteessa vapaa, itse päätin valita tämän.)
Yllättävintä oli se, etteivät mieliteot kohdistuneet niinkään makeaan vaan keitettyihin perunoihin ja jauhelihapihveihin. Puuroa perkele! Metukkaa ja kurkkua ruisleivälle! SUOLAA!
Psyyke kesti myös kohtalaisen hyvin, ainoa todella lähellä ollut "kohta sulta muuten irtoaa pää"-hetki oli kun työkaveri tuli samaan pöytään ruokiksella antamaan erittäin värikkään ja antaumuksellisen kuvauksen viime viikkoisen hiihtokeskusreissun hotellin ylellisistä buffeteista.
Tänään söin yli 500 kcal, ja kahveja en laskenut mukaan ollenkaan. Menu oli seuraavanlainen:
7.30 maitokahvi
9.30 appelsiini ja toinen kahvi
11.00 salaattibuffasta viherkamaa absurdiuden rajoille asti. 2 pientä kasvislettusta.
13.30 mynthoneita 4kpl
15.00 joku light-välipalapatukka-ruoake 70 kcal
17.00 kaksi teelusikallista perunajauhelihavuokaa
Ei tainnut olla ihan perinteisimmästä päästä tuo paastomenu mutta so not. Oma hiihto.
19.00 loppui paasto. Syömisen aloitus oli lievä antikliimaksi, ei se ollutkaan ihan niin ihanaa kuin muistin mutta en antanut sen häiritä jälleennäkemisen riemua jääkaapin kanssa.
Huomenna syödään lisää ja torstaina taas ihmetellään kun on suu tyhjä. Tästä taitaakin tulla ihan mielenkiintoinen ihmiskoe.
Mahassa ei ollut mikään ihan mahdoton nälkä, sen puolesta ei tee tiukkaakaan, mutta suu. Voi suu kun sulla on niin kova tarve täyttyä ja maistella. Salaatti on ihan tyhmää eikä sitä lasketa. Onneksi tätä ei tosiaan kestä kuin iltapalasta iltapaan, 24h. (Tyyli on siis haasteessa vapaa, itse päätin valita tämän.)
 |
| Lällällää. |
Psyyke kesti myös kohtalaisen hyvin, ainoa todella lähellä ollut "kohta sulta muuten irtoaa pää"-hetki oli kun työkaveri tuli samaan pöytään ruokiksella antamaan erittäin värikkään ja antaumuksellisen kuvauksen viime viikkoisen hiihtokeskusreissun hotellin ylellisistä buffeteista.
Tänään söin yli 500 kcal, ja kahveja en laskenut mukaan ollenkaan. Menu oli seuraavanlainen:
7.30 maitokahvi
9.30 appelsiini ja toinen kahvi
11.00 salaattibuffasta viherkamaa absurdiuden rajoille asti. 2 pientä kasvislettusta.
13.30 mynthoneita 4kpl
15.00 joku light-välipalapatukka-ruoake 70 kcal
17.00 kaksi teelusikallista perunajauhelihavuokaa
Ei tainnut olla ihan perinteisimmästä päästä tuo paastomenu mutta so not. Oma hiihto.
19.00 loppui paasto. Syömisen aloitus oli lievä antikliimaksi, ei se ollutkaan ihan niin ihanaa kuin muistin mutta en antanut sen häiritä jälleennäkemisen riemua jääkaapin kanssa.
Huomenna syödään lisää ja torstaina taas ihmetellään kun on suu tyhjä. Tästä taitaakin tulla ihan mielenkiintoinen ihmiskoe.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Monsteri (eiköhän tän MAT jutun voi jo lopettaa kun ei se kuitenkaan kenellekään mitään kerro)
No siitä paastosta vielä.
Nythän kävi niin että Fätti täyttää tänä vuonna 30. Pitää mennä työpaikan ikätarkastukseen, ekaa kertaa evör, viimeisestä terveystarkastuksesta (ajokorttia varten tehty) on noin 10 kiloa ja 6 vuotta.
Terveystarkastusta varten otettiin verta pari putkea, joten piti olla syömättä 12h, eli ainoa ateria joka mulla tässä jäi välistä - tai itseasiassa vain SIIRTYI kahdella tunnilla - oli aamupala.
Arvatkaa kuka kasvatti jo sarvia ja torahampaita kun niin hirveesti nälätti. Ja huomenna pitäis olla niinko Ihan Oikeesti syömättä. Puhhuh. toivoa valoi sentään se Prisman dokumentti, jossa päähenkilö oli kolme ja puoli vuorokautta paastolla ja totesi että nälkä ei koko ajan vaan kasva, vaan tulee ja menee aaltoina. Ilmeisesti siis vähän kuin tupakanhimo lopettaessa.
Mutta joo. Semmonen 500kcal veto olisi huomenna luvassa. Pahoittelut jo etukäteen kaikille asianosaisille ja perheenjäsenille erityisesti. Lupaan pyhästi ainakin yrittää olla syömättä teiltä päitä irti.
Nythän kävi niin että Fätti täyttää tänä vuonna 30. Pitää mennä työpaikan ikätarkastukseen, ekaa kertaa evör, viimeisestä terveystarkastuksesta (ajokorttia varten tehty) on noin 10 kiloa ja 6 vuotta.
Terveystarkastusta varten otettiin verta pari putkea, joten piti olla syömättä 12h, eli ainoa ateria joka mulla tässä jäi välistä - tai itseasiassa vain SIIRTYI kahdella tunnilla - oli aamupala.
Arvatkaa kuka kasvatti jo sarvia ja torahampaita kun niin hirveesti nälätti. Ja huomenna pitäis olla niinko Ihan Oikeesti syömättä. Puhhuh. toivoa valoi sentään se Prisman dokumentti, jossa päähenkilö oli kolme ja puoli vuorokautta paastolla ja totesi että nälkä ei koko ajan vaan kasva, vaan tulee ja menee aaltoina. Ilmeisesti siis vähän kuin tupakanhimo lopettaessa.
Mutta joo. Semmonen 500kcal veto olisi huomenna luvassa. Pahoittelut jo etukäteen kaikille asianosaisille ja perheenjäsenille erityisesti. Lupaan pyhästi ainakin yrittää olla syömättä teiltä päitä irti.
Lisäksi minusta on tullut rasittava kannustaja. Ystävä soitti eilen ja valitteli oloaan lihavaksi. Sen sijaan että olisin asiaankuuluvasti alkanut myötäelää hyvin tuttuja tunnelmia, aloinkin vain heti pirtsakkana miettimään ratkaisua pulmaan ja laukomaan laihistelutotuuksia, kunnes ystävä alkoi kiireesti lopettelemaan puhelua.
Otetaanpa revanssi. Laihduttaminen on ihan oikeasti suurimman osan ajasta perkeleen hankalaa, vittumaista ja epäkiitollista hommaa, varsinkin kun sitä yrittää saada sovitettua kerskiverto kolmekymppisen työ-perhe-harrastukset-parisuhde -matriisiin. Jos kiloja on samaa luokkaa kuin mulla oli alun alkaen, voi olla että kukaan ei ensimmäisiin reiluun viiteen kiloon huomaa mitään muutosta. Varsinkaan ne keille sen muutoksen toivoisi näkyvän, eli Mies ja työkaverit. Kilon lähteminen vaatii päivätolkulla emmä kiitos nyttiä ja tatin otsaan kasvattamista. Kilon comeback vaatii yhden leppoisan viikonvaihteen ja pari no jos mä nyt tän yhenniä.
Minä en alkanut laihduttamaan koska musta tuntui lihavalta. Aloin laihduttamaan koska olin viittä vaille toimintakyvytön ja voin todella, todella huonosti. Vain ja ainoastaan tuolta "ei-jumalauta-enää-ikinä"-pohjalta olen onnistunut pudottamaan ne surulliset 8 kiloa joista yksi on tullut takaisin. Noista lähtökohdista ei varmaan ihan hirveästi kannata syväluotauksia toisten korvien väliin tehdä, että millä keinoin se paino muilta tippuisi.
Että sori nyt. Lupaan olla ensi kerralla empaattisempi.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Kylmät jalat (MAT3)
KYMMÄ JAAKKAT, kuten Poika tähän toteaisi (meillä uskotaan paitsi suuraakkosiin, myös tuplakonsonantteihin puheen tuottamisessa).
Lupauduin siis (pohjalta "tarttis teherä jotain") Varpu Tavin 10 viikon laihdutushaasteeseen mukaan. Niille teistä, jotka eivät edellistä edellisen kirjoituksen linkkejä jaksaneet klikkailla auki, tiedoksi että kyseessä on pätkäpaastoilu. Kahtena päivänä viikossa syödään päivän aikana vain 500 kcal, muina päivinä normaalisti oman hiihdon mukaan, kai. Tämä ajatus on lähtenyt ilmeisesti joistain ajankohtaisista kirjoituksista/tv-dokkareista jne. pinnalla olleista jutuista liikkeelle. Huomenna tulee Varpun blogiin tarkempi ohjeistus, mutta sen verran olen saanut tietoa että päivän 500 kaloria voi imaista joko yhdellä aterialla tai pitkin päivää omien mieltymysten mukaan.
Siis ihan kuin mulla olisi jotain mielitekoa syödä vain 500 kaloria päivässä. Sehän on tyyliin porkana ja kaunis ajatus ristissä ja kuppi kahvia. Voi tsiisös. Ihmiselle joka rakastaa syömistä aktina yhtä paljon kuin Fättinne, ajatus tuottaa suorastaan tuskaa. Olenhan minä lukenut että kaikki kehitys tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella mutta nyt olen kuulkaa matkalla äärettömyyteen ja sen yli.
Vietin eilen illalla koko totuuden tajuttuani hikisen tuokion kääntämällä kalorilaskuria ympäri yrittäessäni ynnäillä edes jotain syötävää 500 kcal edestä. Aamulla appelsiini (ÄPSSIIINI!!!!!) ja sumppi, lounaaksi 500g sekosalaattia ja keitetty kananmuna, illalla 300g wokkivihanneksia ja toinen kananmuna ja iltapalaksi kaurapuuro veteen tehtynä (200g).
Jee.
Toinen los probleemos on päivien valitseminen. Ainakaan treenipäivänä ei voi paastota, eikä varmaan mielellään sitä edeltävänäkään päivänä, sen verran rankkaa hupia on crossfit. Eli teoriassa jos kävisin treeneissä niin kuin pitäisi -maanantaina painonnosto ja lauantaina wod- voisin paastota joko ti, ke tai to. Kaksi peräkkäistä päivää on näin näppituntumalla yhtä kuin tragikomedia "kuinka hukata aviomies alle viikossa". Eli ti ja to. Torstai ei ehkä ole kovin paha nakki koska mulla on perinteisesti silloin iltavuoro, eli en ole kotona jääkaapin ääressä kiristelemässä hampaita. Mutta eiköhän tuossa riitä haastetta ihan ilmankin.
Haaste alkaa huomenna ja kestää 10 viikkoa. Tekisi mieli ottaa heti huomiselle paastopäivä, mutta aamulla on labrat (ikätarkastus duunissa, ei mitään dramaattista) ja olen jo niitä varten 12 tuntia syömättä. Siihen jos vielä päälle vedetään paasto, voi olla että illalla olisi vähän turhan heikko happi.
Joten ti. Apua.
Toisaalta, ei ehkä ole kauhean kaukaa haettu sekään että tämä saattaakin sopia mulle tosi hyvin: mähän olen just sitä tyyppiä joka jaksaa tsempata ehkä 30% ajasta ja tuo pätkäpaastohan on just sitä, ehkä vähän äärimmilleen vietynä.
Kauhee nälkä tulee silti kun vaan miettiikin koko juttua. Pitäisköhän syödä vähän varastoon...
Lupauduin siis (pohjalta "tarttis teherä jotain") Varpu Tavin 10 viikon laihdutushaasteeseen mukaan. Niille teistä, jotka eivät edellistä edellisen kirjoituksen linkkejä jaksaneet klikkailla auki, tiedoksi että kyseessä on pätkäpaastoilu. Kahtena päivänä viikossa syödään päivän aikana vain 500 kcal, muina päivinä normaalisti oman hiihdon mukaan, kai. Tämä ajatus on lähtenyt ilmeisesti joistain ajankohtaisista kirjoituksista/tv-dokkareista jne. pinnalla olleista jutuista liikkeelle. Huomenna tulee Varpun blogiin tarkempi ohjeistus, mutta sen verran olen saanut tietoa että päivän 500 kaloria voi imaista joko yhdellä aterialla tai pitkin päivää omien mieltymysten mukaan.
Siis ihan kuin mulla olisi jotain mielitekoa syödä vain 500 kaloria päivässä. Sehän on tyyliin porkana ja kaunis ajatus ristissä ja kuppi kahvia. Voi tsiisös. Ihmiselle joka rakastaa syömistä aktina yhtä paljon kuin Fättinne, ajatus tuottaa suorastaan tuskaa. Olenhan minä lukenut että kaikki kehitys tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella mutta nyt olen kuulkaa matkalla äärettömyyteen ja sen yli.
 |
| Ja blaa blaa blaa. |
Vietin eilen illalla koko totuuden tajuttuani hikisen tuokion kääntämällä kalorilaskuria ympäri yrittäessäni ynnäillä edes jotain syötävää 500 kcal edestä. Aamulla appelsiini (ÄPSSIIINI!!!!!) ja sumppi, lounaaksi 500g sekosalaattia ja keitetty kananmuna, illalla 300g wokkivihanneksia ja toinen kananmuna ja iltapalaksi kaurapuuro veteen tehtynä (200g).
Jee.
Toinen los probleemos on päivien valitseminen. Ainakaan treenipäivänä ei voi paastota, eikä varmaan mielellään sitä edeltävänäkään päivänä, sen verran rankkaa hupia on crossfit. Eli teoriassa jos kävisin treeneissä niin kuin pitäisi -maanantaina painonnosto ja lauantaina wod- voisin paastota joko ti, ke tai to. Kaksi peräkkäistä päivää on näin näppituntumalla yhtä kuin tragikomedia "kuinka hukata aviomies alle viikossa". Eli ti ja to. Torstai ei ehkä ole kovin paha nakki koska mulla on perinteisesti silloin iltavuoro, eli en ole kotona jääkaapin ääressä kiristelemässä hampaita. Mutta eiköhän tuossa riitä haastetta ihan ilmankin.
Haaste alkaa huomenna ja kestää 10 viikkoa. Tekisi mieli ottaa heti huomiselle paastopäivä, mutta aamulla on labrat (ikätarkastus duunissa, ei mitään dramaattista) ja olen jo niitä varten 12 tuntia syömättä. Siihen jos vielä päälle vedetään paasto, voi olla että illalla olisi vähän turhan heikko happi.
Joten ti. Apua.
Toisaalta, ei ehkä ole kauhean kaukaa haettu sekään että tämä saattaakin sopia mulle tosi hyvin: mähän olen just sitä tyyppiä joka jaksaa tsempata ehkä 30% ajasta ja tuo pätkäpaastohan on just sitä, ehkä vähän äärimmilleen vietynä.
Kauhee nälkä tulee silti kun vaan miettiikin koko juttua. Pitäisköhän syödä vähän varastoon...
lauantai 23. maaliskuuta 2013
2 min (MAT2)
 |
| Oikealla Fätti menossa töihin. |
Mitä ehtii tehdä kahdessa minuutissa?
40 kyykkyä.
51 heilautusta.
Soutaa 26 kcal.
31 boksihyppyä (pitäisi kirjoittaa äksällä, en kyllä ala)
Minuutissa ehtii lisäksi tehdä vielä 12 yleisliikettä.
Kiitos kaveritreeniseurasta Koo Koo Mamalle, hyvin me vedettiin!
ps. Kun valitin joskus että treenin jälkeen on vaikea syödä mitään, en ollut vain hoksannut syödä oikeita asioita. Letut meni alas tosi liukkaasti!
edit. pps. Siis jokaista liikettä tehdään kaksi minuuttia. Ei tuota kaikkea kahdessa minuutissa. Sentään.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
MAT 1 (mitä ajattelin tänään)
Luin tämän Patrik Borgin viime vuotisen kirjoituksen - joo! joo! joo! ja kiitos kun joku sanoi tämän ääneen.
Mutta siis vapautuneesti syöminen. Mikä ihana, houkutteleva ajatus, josta luin täältä.
Ainoa vaihe elämässäni kun olen syönyt (suht) vapaasti ja syyllistymättä, oli ikävuodet 14-22 kun energiankulutus (ja varmaan myös aineenvaihdunta) oli korkealla energisen ja menevän elämäntyylin takia. Muuten ei kyllä tule lisäpisteitä, ei tyylistä eikä tekniikasta, sillä myös alkoholin ja tupakan kulutus oli huipussaan, ja pääasiallinen ravinto tuli leivästä ja suklaasta.
Jospa en tuohon nyt kuitenkaan palaisi. Vaikka mieli tekisikin.
Lisäksi kuulun nyt virallisesti Marttoihin, Anarkisti-sellaisiin ja olen saanut nukkua eilisen jälkeen koko yön heräämättä edes vessaan, ja olen ilmoittautunut tähän Varpun haasteeseen. Huraa!
Että sellaista ajattelin tänään.
Omaan silmään tarttui eniten tuo kohta "taistella syömistä vastaan". Ai kamala. Syöminen elämän aikana on vähän niin kuin supistukset synnytyksessä. Ilman ei tuu lasta eikä kakkaa. Ja molemmista ilmeisesti ainakin PBn sekä synnytysexperttien mukaan selviää paremmin kun lopettaa taistelemisen vastaan ja kelluu vaistojen mukana. Ja molemmissa olen mokannut oikein näyttävästi: syöminen on yhtä tappelua pään sisällä ja synnytyskään ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa.Koomisesti kuulee joskus kuinka joku sanoo, ettei ylipainoisella ole ollut tarpeeksi yritystä tai itsekuria. Hitto, tyypillinen ylipainoinen on elämänsä aikana laihduttanut kymmeniä tai satoja kiloja ja on jaksanut taistella syömistä vastaan vuosikausia - hänellä on todennäköisesti tsemppaamisen historia, jota ei voi edes tajuta kun ei/en ole sitä elänyt.
Mutta siis vapautuneesti syöminen. Mikä ihana, houkutteleva ajatus, josta luin täältä.
Voisin kuulkaa kertoa miltä näyttäisi Fätin perusruokailu tuon jälkeen (mutten kehtaa), kas kun meidän tavallisten kuolevaisten herkkusuiden ei tee sen proteiinipitoisenkaan aamupalan päälle välttis mieli luomukaritsaa kasvispedillä ja runsaalla salaatilla. Ei vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuus. Ei vaikka sitä olisi tarjolla jonkun muun valmistamana hintaan, joka ei tarkoita että loppukuu syödään purkkihernaria ja rystysiä jälkkäriksi.2) Pidä huoli, että syöt vapautuneesti ja syyllistymättä. Jos et sitä tee, niin opettele se. Muistele elämäsi (mahdollisia) vaiheita, jolloin olet syönyt vapautuneesti ja hae niistä kokemuksista uskoa. Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla. Syö ruokaa jota haluat syödä, ei ruokaa jota "pitäisi" syödä.
Ainoa vaihe elämässäni kun olen syönyt (suht) vapaasti ja syyllistymättä, oli ikävuodet 14-22 kun energiankulutus (ja varmaan myös aineenvaihdunta) oli korkealla energisen ja menevän elämäntyylin takia. Muuten ei kyllä tule lisäpisteitä, ei tyylistä eikä tekniikasta, sillä myös alkoholin ja tupakan kulutus oli huipussaan, ja pääasiallinen ravinto tuli leivästä ja suklaasta.
Jospa en tuohon nyt kuitenkaan palaisi. Vaikka mieli tekisikin.
Lisäksi kuulun nyt virallisesti Marttoihin, Anarkisti-sellaisiin ja olen saanut nukkua eilisen jälkeen koko yön heräämättä edes vessaan, ja olen ilmoittautunut tähän Varpun haasteeseen. Huraa!
Että sellaista ajattelin tänään.
torstai 21. maaliskuuta 2013
Taivaallinen väliintulo & ehtoollinen jonka piti olla viimeinen
Sekä synnintunnustus. Sehän on kuitenkin viikko ennen pääsiäisviikkoa. Pistää paatuneimmankin pakanan polvilleen tuollainen suklaamunavyöry ja mämmimayhem.
Minun piti ryhdistäytyä maanantaina - ja ihan oikeesti, mikään laihis vaan ei voi alkaa esim. torstaina, piste. Imuroin napaani jäähyväisiksi 270g Milkan toffeenappisuklaalevyn, sekä 300g suolapähkinäkokoelman. Ja sitten oli muka niin paha olo ettei kyllä ainakaan "niinku ihan toooosi pitkään aikaan" tee mieli mitään makeeta.
Noh, kyllähän sitä "niinku ihan tosi pitkää aikaa" melkein 12 tuntia kesti.
Olen tällä viikolla syönyt aamupaloilla leipää kun pitäisi syödä puuroa. Lounaaksi sen törkeen ison salaatin lisäksi paistettuja perunoita ja liikaa kastiketta. Välipalaksi en mitään johtuen siitä että on paha mieli kun söin lounaalla liikaa ja on muuten mahakin vähän kipeä, mikä johtaa sitten kotona taas kauniisti sanottuna ylilyönteihin, rumasti sanottuna raskausarvet reväyttäviin WTF?!-mättöihin, ja iltapala onkin taas pahasta mielestä ja olosta johtuen joko Pojan iltapalan jämät tai joku muka terveellinen maustettu rahka. Ja arvatkaa onko sitten aamulla mitään kiinnostusta kunnon puuroa kohtaan kun on metrinen tatti otsassa heti herättyä verensokerin raahatessa miinuksella ja kun keskellä yötä on pitänyt herätä paitsi Pojan kanssa eroahdistushölkälle, myös vetämään pari rennietä kun niin ihanasti lämmittää ruokatorvessa kaiken ruokaperseilyn jäljiltä.
Hohhoijaa.
Painoa on kertynyt mukavasti kilon verran takaisin, siitä nätistä 85,4 koogeestä tuonne 86,6 hujakoille.
Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, olen ollut aivan törkeän vetämätön viime aikoina. Ei kiinnosta eikä innosta. Sehän on siis mielestäni ollut syy siihen että ei ole inspiroinut ruokakuri tai treenaus. Vaan mitä jos... mitä jos... Mitä jos se löyhä ruokakuri ja uskon puute ja laihislomailu onkin ollut SYY siihen että olen ollut offline, nuupallaan ja muutenkin pöhelö ja pihalla?
Ooh. Olen nähnyt valon, jos nyt pieni sivuaskel täältä pääsiäistunnelmista tuonne helluntain puolelle sallitaan. Vielä kun laskeutuisi se henki päälle ja täyttäisi mut uskolla siihen että tämä vänkääminen kannattaa ja että tässä on ylipäätään mitään mieltä ja järkeä. Olen kyllä todella pahassa uskonpuutteessa just nyt.
En oikein tiedä että millä itseäni motivoisin tai puskisin. Se viime vuoden palo on hiipunut ja vielä olisi matkaa jäljellä tuommonen kymmenen kiloa.
Joten kysynkin nyt teiltä rakkaat lukijat:
Minun piti ryhdistäytyä maanantaina - ja ihan oikeesti, mikään laihis vaan ei voi alkaa esim. torstaina, piste. Imuroin napaani jäähyväisiksi 270g Milkan toffeenappisuklaalevyn, sekä 300g suolapähkinäkokoelman. Ja sitten oli muka niin paha olo ettei kyllä ainakaan "niinku ihan toooosi pitkään aikaan" tee mieli mitään makeeta.
Noh, kyllähän sitä "niinku ihan tosi pitkää aikaa" melkein 12 tuntia kesti.
Olen tällä viikolla syönyt aamupaloilla leipää kun pitäisi syödä puuroa. Lounaaksi sen törkeen ison salaatin lisäksi paistettuja perunoita ja liikaa kastiketta. Välipalaksi en mitään johtuen siitä että on paha mieli kun söin lounaalla liikaa ja on muuten mahakin vähän kipeä, mikä johtaa sitten kotona taas kauniisti sanottuna ylilyönteihin, rumasti sanottuna raskausarvet reväyttäviin WTF?!-mättöihin, ja iltapala onkin taas pahasta mielestä ja olosta johtuen joko Pojan iltapalan jämät tai joku muka terveellinen maustettu rahka. Ja arvatkaa onko sitten aamulla mitään kiinnostusta kunnon puuroa kohtaan kun on metrinen tatti otsassa heti herättyä verensokerin raahatessa miinuksella ja kun keskellä yötä on pitänyt herätä paitsi Pojan kanssa eroahdistushölkälle, myös vetämään pari rennietä kun niin ihanasti lämmittää ruokatorvessa kaiken ruokaperseilyn jäljiltä.
Hohhoijaa.
Painoa on kertynyt mukavasti kilon verran takaisin, siitä nätistä 85,4 koogeestä tuonne 86,6 hujakoille.
Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, olen ollut aivan törkeän vetämätön viime aikoina. Ei kiinnosta eikä innosta. Sehän on siis mielestäni ollut syy siihen että ei ole inspiroinut ruokakuri tai treenaus. Vaan mitä jos... mitä jos... Mitä jos se löyhä ruokakuri ja uskon puute ja laihislomailu onkin ollut SYY siihen että olen ollut offline, nuupallaan ja muutenkin pöhelö ja pihalla?
Ooh. Olen nähnyt valon, jos nyt pieni sivuaskel täältä pääsiäistunnelmista tuonne helluntain puolelle sallitaan. Vielä kun laskeutuisi se henki päälle ja täyttäisi mut uskolla siihen että tämä vänkääminen kannattaa ja että tässä on ylipäätään mitään mieltä ja järkeä. Olen kyllä todella pahassa uskonpuutteessa just nyt.
En oikein tiedä että millä itseäni motivoisin tai puskisin. Se viime vuoden palo on hiipunut ja vielä olisi matkaa jäljellä tuommonen kymmenen kiloa.
Joten kysynkin nyt teiltä rakkaat lukijat:
MIKSI FÄTISTÄ PITÄISI TULLA FITTI?
Aloitin laihduttamaan koska olin ihan törkeän huonossa kunnossa fyysisesti, ja todella syvästi onneton. Tässä matkan varrella olen paitsi pudottanut vähän painoa (ja lihonut ja pudottanut ja lihonut jne.), myös oppinut sen, ettei ihmisarvoni ole kiinni siitä onnistunko painotavoitteissani vai en. Kysymys on otteesta elämään. Siis minun kohdallani, huom.hox. Olen saanut taas äitiytymisjärkytyksen ja kotona muhimisen jälkeen kiinni langan päästä, eli siitä mitä minun täytyy onneni eteen tehdä. Eikä se -yllätys yllätys- taida olla laihtuminen. Minun onneeni vaaditaan itsensä aktivointia, henkisesti ja fyysisesti. Totta kai on tyydyttävää mahtua ällään äksäksällän sijaan, mutta ei se ole se juttu.
Sen sijaan haluan takaisin ruokaruotuun koska en halua mässyttää rennietä, enkä halua lihota takaisin kiloja. Nyt vaan pitäisi repiä jostain siihen vähän tahtotilaa.
Jännän äärellä
Minä aion tehdä kokeilun. Koska juuri nyt laihistelusta ei ole mitään kirjoitettavaa tuon tilanteen rauhoittamisen lisäksi ja koska kirjoittamisesta kuitenkin nautin, ajattelin kirjoittaa entisen hyvällä tuurilla kaksi merkintää kuussa sijaan kuukauden ajan joka päivä. Muuten tänne ei juuri koskaan tule mitään ja kuivuu vielä kokoon koko kakka.
Eli täten lupaan (sairauspoissaolo-oikeuteen kuitenkin vedoten) kirjoittaa blogiini jotain joka päivä 25.4. asti.
Kautta kiven ja kannon, tai maustamaton, vähärasvainen rahkapurkki minut vieköön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)