Kuinka apua saadaan?

Ihminen on onnellisimmillaan kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos. Tämä pätee myös puhumiseen, alkaen kunnon höyrynpäästelystä ja loppuen avunpyyntöön. Eli apua saa kun sitä tajuaa pyytää.

Minä olen jossain vaiheessa aikuiselämääni tullut sellaiseen tulokseen että koska muilla on aina huonommin, niin minulla ei ole oikeutta valittaa tai pyytää apua. Pitäisi pärjätä ja selvitä omillaan ja kyllähän mä olen pärjännytkin, tosin se ei ole ollut kauhean kivaa. Välillä se on ollut ihan vaan kauheaa.

Olen myös oikeassa elämässä perusluonteeltani ja ulosanniltani aika iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joten sitä on ehkä aika monen vaikea kuvitella kuinka syvissä vesissä tällainen elämä-on-laiffii-tuulitunneli voi välillä uida. Lisäksi paino-ongelma on jotenkin niin luuserinoloa, että apua sen selättämiseen ei vain kehtaa pyytää, varsinkaan kun ne ihmisen joilla sitä ei ole eivät millään tajua miten sellainen pääsee kenellekään edes syntymään. Syö vähemmän, liiku enemmän, eikö vaan? Helppoa kuin heinänteko. (Kyllä ei muuten todellakaan ole helppoa heinänteko. Viime kesänä kokeilin viikatteen käyttöä tontin raivaamisessa, on todellakin taitolaji!)

Nyt olen tuskaillut taas pari kuukautta sitkeiden kilojen ja syömishimojen ja synkkien ajatusten kanssa, ja paniikki alkoi vaivata ihan tosissaan kun tajusin kaksi viikkoa sitten palaavani seitsemän viikon päästä töihin paksumpana ja huonompikuntoisena kuin ikinä. Onneksi apuun tuli ihana Virve joka lupasi laatia seitsemän viikon kick-off-ohjelman, jolla saadaan vedettyä vähän ruotoa suoremmaksi ja vatsaa sisään ennen konttorirotan paluuta.

Minullahan on aikaisempikin kokemus personal trainerista, eikä se näin jälkikäteen ajatellen sujunut kovin hyvin. Johtuiko sitten laaditun ohjelman sopimattomuudesta, väärästä ajoituksesta vai henkilökemioista mutta en kokenut saaneeni rahojeni arvosta apua, ja luovuin oikeastaan toivosta että voisin saada apua elämäntaparemonttiin muualta kuin netistä.

Mutta nyt tuntuu todella siltä että ollaan oikealla tiellä.

Virven kanssa aloitimme ihan pohjalta. Liikutuin melkein kyyneliin kun ensimmäisen viikon ohjelmassa oli Jukka Rajalan Movement-treenin mukaisia liikkeitä kuusi kappaletta, ja ainoa ohje oli harjoitella niitä omassa tahdissa joka arkipäivä 10 minuuttia, ja käydä viikonloppuna molempina päivinä 20 minuutin lenkillä. Ihanaa rauhallista kuntoutusta kehäraakille!

Movement-liikkeet tuntuvat tosi hyvältä, luonnolliselta ja ennen kaikkea turvalliselta tavalta treenata tällaiselle aivan jumissa olevalle aloittelijalle. Liikkeet tehdään kehon omalla painolla, omaan kunto- ja liikkuvuustasoon skaalaten. Videoita voi katsoa Youtubessa, tässä yksi näyte.

Viikolla kaksi treenasin kaksi kertaa 20 minuuttia lihaskuntoa edellisviikolla harjoitelluilla liikkeillä kiertoharjoitteluna, sekä kävin kahdella 20 minuutin lenkillä. Liikkeet voi tehdä kotona ilman mitään varusteita, joten kynnys treenin aloittamiselle on älyttömän alhainen. Selänkierrot voi hyvin tehdä myös vauva naaman päällä maaten. On kokeiltu. Lapsi-äiti-kiintymyssuhde - hoidettu!

Kirsikkana kakun päällä Virve vaatii joka päivä kuittauksen että treeni on tehtynä, ja ahdistelee kyllä jos en anna itsestäni mitään kuulua. Palvelu on mukavuudenhaluiselle unohtelijalle varsin mahtava.

Ruokapuolesta kirjoitan ensi kerralla enemmän, mutta sen verran voin sanoa jo nyt että omalla kohdallani on elämäntapoja ehdottomasti helpompi muuttaa liikkumisen kautta, eli kun kroppaa käyttää liikuntaan, se vaatii myös liikkujan ruokaa. Liikunnasta saadun energiaboostin laittaa mielellään kunnon kasvistonnikalawokin vääntämiseen, eikä tule sitten mussuttaneeksi mitä sattuu pitkin päivää.

Toimii! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, toimii. 

Valmiita vastauksia

Toisilta pitää kieltää lottoaminen kymmenen jälkeen illalla, multa taas kirjaston käyttö. Naama punaisena hain nämä aivopierujeni jarruraidat tänään paikallisesta tehtyäni herätevarauksia lasten nukkumaanmenoajan jälkeisessä stressinlaukeamissumussa.

Toisen takakansi lupaa jälleen kerran että "---onnistut varmasti." ja että "Pienillä muutoksilla saat näkyviä tuloksia nopeasti." Hohhoijaa. Juuri kun olin päättänyt ns. päästää irti. En sentään laihdutusoppaita varaillut.

Lähinnä nyt ketuttaa se, että mitähän sellaista mahdoin kuvitella näiden oppaiden tietävän jota en itse jo tietäisi, jota en olisi jo itse tullut ajatelleeksi. Jos pääsen näissä kummassakaan esipuhetta pidemmälle ennen kuin oon ihan että "voi daa", lupaan pitää huhtikuun aikana neljä (4) paastopäivää.

Julistin vuoden 2015 teemaksi Nuukailun. Tähän kuului paitsi rahan hassaamisen lopettaminen, myös jo käytössä olevien resurssien haltuunotto. Tarkoitus oli nimenomaan valjastaa henkinen pääoma ja osaaminen käyttöön, eikä aina kuvitella että joku muu tietää ja osaa kaiken paremmin. Koska let's face it - vaikka lukisin kuinka monta hyllymetriä laihdutusoppaita, elämäntaito-oppaita, kirjoitusoppaita tai reseptikirjoja, minä en lukemisen lopetettuani ole yhtään sen laihempi, tarmokkaampi, kiinnostavampi, lähempänä Finlandia-palkintoa tai lämmintä ateriaa kuin ennen kirjan avaamistakaan.

Kyllä mä osaan jo. Nyt pitäisi tehdä.

Onneksi suomalainen kirjasto on ilmainen laitos, tosin seutuvarauksesta joutui euron pulittamaan mutta ehkä sitä voidaan pitää oppirahana myöhäisiltojen netinkäytön vaaroista. Että monetaarinen Nuukailu ei sentään ihan pyrstölleen mennyt.

Ja pyrstöstä puheen ollen...

Rautareidet

Päätin osallistua tänä vuonna maaliskuun kyykkyhaasteeseen, nyt kun kerran sille vatsalihas #ihQ #Tikis! tielle jo läksin. Jumalan kiitos tajusin ennen kyykkyhippaa että jonkunasteinen alkulämmittely / verryttely voisi olla paikallaan puolentoista vuoden liikkumattomuuden jälkeen.

Voin kertoa että ihan himpun verran kirosin omaa saamattomuuttani kun pilatesrullan päällä pyöriessäni kuuntelin selkärankani ryskettä ja vinguin kyynelet silmissä kun reisiin asti pääsin.

Raskaus ja vauvan kanniskelu sekä lattioilla metriheikkien kanssa notkuminen ovat saaneet kroppani aivan täydelliseen juntturaan. Yhtään kohtaa ei löytynyt jonka rullaaminen ei olisi tehnyt niin kipeää että vähintäänkin sihahtelua vaadittiin, jos ei kyyneleitä ja ärräpäitä.

Tänään pitäisi tehdä 60 kyykkyä lisää vaikka reidet on notkeat kuin rautakanget jo niiden eilisten 55 jäljiltä. Kyllä ei paljon naurata.

Teenkö ne silti?

No kai ny!

Kyllä en laihduta

No niin.

Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.

Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.

Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.

Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.

Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.

Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.

Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!

JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!

Hypättiin narua.

Ja koska universumi vihaa minua, sairastuin välittömästi puhelimen taskuloikkaitsemurhan jälkeen johonkin kohta kolmannelle viikolle venyneeseen keuhkoebolaan.

Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.

Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.

Tervetuloa mukaan. Pus!

Työergonomiasta

Se mitä äiti-ihminen voisi tehdä heti jakauduttuaan - tai ainakin mitä sen aivan ehdottomasti pitäisi lantionpohjalihasjumpan lisäksi tehdä - on kehonhuolto.

Siitä huolimatta että vanhempainvapaan ensimmäiseen kolmeen kuukauteen on jostain käsittämättömästä syystä liitetty sana LOMA (siis tämän täytyy olla viranomaisten v*ttuilua - lomaan käsitteenä kuuluu minun horisontistani jotain ihan muuta kuin tämä erilaisten ruumiineritteiden täyttämä kotityöleiri, vaikka ehtiihän siinä imetysmaratonilla telkkariakin katsoa, en minä sillä ja päivääkään en pois vaihtaisi sydän sydän sydän ja lapsettomien veronmaksajien rahoillahan tässä jne.) voidaan minun mielestä tässä tapauksessa eli vauvahoidossa ottaa hyvin puheeksi myös työergonomia, eli se tuleeko selkä hommia hoidellessa kipeäksi vai ei.

Perhepedissä imetys käy vaivattomasti myös yöaikaan.

Tulee se.

Kun on jo valmiiksi varustettu 11 vuoden konttorirottailun jälkeen koukkuniskalla ja köyryhartioilla, voitte vaan kuvitella miten helppoa on lyyhöttää huonossa asennossa pehmeällä sohvalla vauva sylissä (=rinnalla) ja antaa olkapäiden roikkua kohti kaakkoa.

Mulla on tällä kierroksella bonuksena synnytyksessä todella pahasti kipeytynyt niska jota en ole saanut täysin kuntoon hieromalla enkä venyttelemällä. En silti valita (ainakaan tämän enempää) - jos pahin sotavamma synnytyksessä tulee niskaan niin pitäisi vissiin langeta polvilleen ja kiittää Äiti Maata helposta toimituksesta. Teen sen välittömästi kun liikkuvuus antaa periksi, nyt jos yritän polvilleni käydä niin todennäköisesti lattiaan osuu ennen polvia nenä. Miten niin lihakset jäykkänä?

Kuka hakisi varastosta sen mun pilatesrullan ja kippaisi mut sen päälle pyörimään? Minen jaksa. Haukotus.

ps. Tein maanantaina kymmenen kyykkyä. Kai sillä yhden viikon jumpat kuittaa?