Kuinka menetin uskoni ihmiskuntaan

Uudet pesukoneet ovat idiooteille.

Päästimme uskollisen mutta erittäin väsyneen, pahanhajuisen ja ainoastaan viiteen kiloon kyenneen Hooverin pyykkärimme hyvin ansaitulle eläkkeelle kun löysimme tarjouksesta kahdeksan kilon koneen alle 300 monikansallisella.

Kaksi viikkoa sitä odotettiin ja nyt sitten se tuli. Minähän tietenkin uskon zeniin ja helppokäyttöisyyteen ja olisin usuttanut masiinan hörskyttämään saman tien kun se oli pahveista kuorittu, mutta mies onneksi luki käyttöohjeen kannesta kanteen ennen kuin vahinko pääsi käymään.

Sillä missä me olisimmekaan perheenä jos emme olisi saaneet oppia seuraavia asioita.

1. Lapset eivät saa suorittaa puhdistusta tai huoltoa ilman valvontaa.
- No voi höh.

2. Ne voivat aiheuttaa henkilövahinkoja, sähköiskuja, tulipaloja, palovammoja tai laitteen vaurioitumisen.
- Puhutaankohan tässä edelleen lapsista vai mitkä ne? Jos meidän lapsista on kyse niin todellakin voivat aiheuttaa varmaan vaikka auringonpimennyksen.

3. Koneen täyttö, kohta 1. Avaa koneen luukku.
- ...niin.

4. Käytä laitetta vain kotiympäristössä.
- No voi harmi. Toi 67kg painava vehje olis ollut just semmonen kompakti mobiilipesukone, että jos tulee kesken päivän ihan pakottava tarve pestä pyykkiä niin käden käänteessä olisin tuon käsilaukusta tempaissut ja pistänyt tulille.

5. VAROITUS! Henkilövahinko- tai tukehtumisvaara.
- Yhdeksänkuisemme kieltämättä kokee velvollisuudekseen imuroida ääntä kohti kaiken mikä tielleen sattuu ja vähän enemmänkin, mutta jotenkin en jaksa uskoa että edes se pystyisi tukehtumaan pesukoneeseen.

Maailmassa ilmeisesti todellakin on ilman huoltajaa asuvia ihmisiä jotka yrittävät survoa pyykit (ja ilmeisesti myös lapset ja lemmikit) koneeseen LUUKUN LASIN LÄPI jos siitä ei erikseen mainita. Se kyllä selittää maailmasta aika paljon.

Lisäksi käyttöohjeita lukiessa tulee väistämättä tunne että kone todellakin saattaa spontaanisti syttyä tuleen jos hipaisunäppäimiä jännähiestä kostein sormenpäin lipsutellessa tulet valinneeksi vahingossa kolmen tunnin puuvillaohjelmaa 30 asteen tekokuiduille. Itse olisin veikannut lähinnä v-käyrän rajua nousua uusia nukenvaatteita koneesta purkaessa, mutta enpä olekaan AEG:n insinööri.

Muita uutisia

Jos en laihduta, niin en kyllä jumppaakaan. Keuhkoebolan jälkitautina on turvonneet nenäontelot sekä särkevä hammas. (Hammassärkyhän johtuu tietenkin keuhkoebolasta eikä hieman pitkäksi venähtäneestä karkkipäivästä. Köh.)

Valoa kuitenkin on jo tunnelin päässä näkyvissä, ja ei - se ei ole lähestyvä pikajuna vaan vatsalihashaaste (kyllä on yhdyssana). Ei ole selvinnyt että mikä ihme tämä #Tikis! oikein on joka häppeningin järjestää, vaan vatsalihakset sen sijaan kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta ja muistelen niiden hyväkuntoisuuden myös helpottavan istumätyöläisen kroonisia selkävaivoja. Niitä kohti siis.

Pus!

Kyllä en laihduta

No niin.

Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.

Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.

Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.

Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.

Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.

Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.

Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!

JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!

Hypättiin narua.

Ja koska universumi vihaa minua, sairastuin välittömästi puhelimen taskuloikkaitsemurhan jälkeen johonkin kohta kolmannelle viikolle venyneeseen keuhkoebolaan.

Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.

Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.

Tervetuloa mukaan. Pus!