Rimakauhua ja rakkautta

Siinä tiivistettynä tämän viikon tunnelmat. Olen palaamassa maanantaina töihin, en tosin sinne mistä lähdin vaan kolmea kerrosta ylemmäksi toisenlaisiin tehtäviin. Tunnen tulevat uudet työkaverini ja koska olen edelleen samassa organisaatiossa ei mitään kovin mullistavaa ainakaan niin sanotusti paperilla ole luvassa.

Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)

Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.

Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.

Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.

Ja sitten siihen aamustressiin.

Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.

Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.

Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.

Hän on täällä taas

Maailmassa on paljon asioita, joiden kivuus ja tyhmyys riippuu asenteesta. Yksi näistä on vuodenajat. Lapsiperheessä -varsinkin tällaisessa jossa toisen evoluutio on edennyt vaiheeseen "pohjakala eli bottom feeder" ja toinen vaiheeseen "EIIIII!!!!!"- talvi on kerrospukeutumisineen, valon puutteineen ja näin etelässä myös lumen puutteineen aika ankeaa aikaa, yritti siihen asennoitua miten hyvänsä.

Ja kun sitä lunta sitten tulee...

Siksipä olen ollut todella, TODELLA huojentunut kun piha on parissa viikossa tullut näkyviin, puistoon pääsee ja hiekkalaatikko on jo hieman sulanut. Olemme olleet kakrujen kanssa pihalla koko viikon ja olen järkyttänyt niitä (sekä naapureita) hyppäämällä narua paimentamisen ohessa.

Niin on mukavaa!

Bottom feeder.

Luonnon oma paukkumuovi.

Ainoat kissat jotka meille pääsee sisälle.

Huojuva lato selvisi talvesta. Niin minäkin!

 Nauttikaa ihmiset, nauttikaa! Neiti Kevät on tullut kaupunkiin.

Kuinka menetin uskoni ihmiskuntaan

Uudet pesukoneet ovat idiooteille.

Päästimme uskollisen mutta erittäin väsyneen, pahanhajuisen ja ainoastaan viiteen kiloon kyenneen Hooverin pyykkärimme hyvin ansaitulle eläkkeelle kun löysimme tarjouksesta kahdeksan kilon koneen alle 300 monikansallisella.

Kaksi viikkoa sitä odotettiin ja nyt sitten se tuli. Minähän tietenkin uskon zeniin ja helppokäyttöisyyteen ja olisin usuttanut masiinan hörskyttämään saman tien kun se oli pahveista kuorittu, mutta mies onneksi luki käyttöohjeen kannesta kanteen ennen kuin vahinko pääsi käymään.

Sillä missä me olisimmekaan perheenä jos emme olisi saaneet oppia seuraavia asioita.

1. Lapset eivät saa suorittaa puhdistusta tai huoltoa ilman valvontaa.
- No voi höh.

2. Ne voivat aiheuttaa henkilövahinkoja, sähköiskuja, tulipaloja, palovammoja tai laitteen vaurioitumisen.
- Puhutaankohan tässä edelleen lapsista vai mitkä ne? Jos meidän lapsista on kyse niin todellakin voivat aiheuttaa varmaan vaikka auringonpimennyksen.

3. Koneen täyttö, kohta 1. Avaa koneen luukku.
- ...niin.

4. Käytä laitetta vain kotiympäristössä.
- No voi harmi. Toi 67kg painava vehje olis ollut just semmonen kompakti mobiilipesukone, että jos tulee kesken päivän ihan pakottava tarve pestä pyykkiä niin käden käänteessä olisin tuon käsilaukusta tempaissut ja pistänyt tulille.

5. VAROITUS! Henkilövahinko- tai tukehtumisvaara.
- Yhdeksänkuisemme kieltämättä kokee velvollisuudekseen imuroida ääntä kohti kaiken mikä tielleen sattuu ja vähän enemmänkin, mutta jotenkin en jaksa uskoa että edes se pystyisi tukehtumaan pesukoneeseen.

Maailmassa ilmeisesti todellakin on ilman huoltajaa asuvia ihmisiä jotka yrittävät survoa pyykit (ja ilmeisesti myös lapset ja lemmikit) koneeseen LUUKUN LASIN LÄPI jos siitä ei erikseen mainita. Se kyllä selittää maailmasta aika paljon.

Lisäksi käyttöohjeita lukiessa tulee väistämättä tunne että kone todellakin saattaa spontaanisti syttyä tuleen jos hipaisunäppäimiä jännähiestä kostein sormenpäin lipsutellessa tulet valinneeksi vahingossa kolmen tunnin puuvillaohjelmaa 30 asteen tekokuiduille. Itse olisin veikannut lähinnä v-käyrän rajua nousua uusia nukenvaatteita koneesta purkaessa, mutta enpä olekaan AEG:n insinööri.

Muita uutisia

Jos en laihduta, niin en kyllä jumppaakaan. Keuhkoebolan jälkitautina on turvonneet nenäontelot sekä särkevä hammas. (Hammassärkyhän johtuu tietenkin keuhkoebolasta eikä hieman pitkäksi venähtäneestä karkkipäivästä. Köh.)

Valoa kuitenkin on jo tunnelin päässä näkyvissä, ja ei - se ei ole lähestyvä pikajuna vaan vatsalihashaaste (kyllä on yhdyssana). Ei ole selvinnyt että mikä ihme tämä #Tikis! oikein on joka häppeningin järjestää, vaan vatsalihakset sen sijaan kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta ja muistelen niiden hyväkuntoisuuden myös helpottavan istumätyöläisen kroonisia selkävaivoja. Niitä kohti siis.

Pus!

Rinnakkaistodellisuudessa, eli miten tulin onnelliseksi

Sain männä keväänä useamman kutsun Naamiksen puolella positiivisuushaasteeseen. Mulla ei ole mitään haastemeemejä vastaan, enkä jättänyt osallistumatta koska en olisi elämästäni mitään positiivista keksinyt. Päinvastoin, jätin osallistumatta koska hyvää tuntui olevan liiankin kanssa.

Poika sai viime vuoden lopulla sairaskohtauksen, jonka takia Lastenlinnan käytävät ovat tulleet tutuiksi viimeisen vajaan vuoden aikana. Meillä kellään ei ole mitään hätää, eikä Pojalla ole mitään diagnoosia joten ei siitä sen enempää. Säikähdimme hirvittävästi ja joulun tienoo meni aikalailla tapahtumista toipuessa, mutta hoito ja konsultaatio ovat olleet ensiluokkaisia ja osastolla asiantuntevaa sekä empaattista väkeä töissä. Tilat ovat kieltämättä karmeat mutta siihen on nyt onneksi vihdoin tulossa muutos.

Se mikä ei muutu, on potilaskanta ja se madonreikä johon tunnen aina putoavani kun astun ovista sisään.

Joka kerta tuntuu kuin astuisi täysin toiseen maailmaan, jossa painovoima puuttuu kokonaan niin, että se mikä vielä tullessa tuntui tärkeältä ja raskaalta, lakkaa olemasta edes olemassa.

Minä en ole se äiti joka valvoi viime yön kuunnellen oliko se äskeinen hengenveto kolmevuotiaan viimeinen, joten mitä siitä jos huonouninen uhmiskakarani sai kauhukohtauksen ja valvotti koko perhettä tunnin.

Minun ei tarvitse keskustella hoitajan kanssa siitä, saako gastronapin saanutta lasta kylvettä kun sieltä tulee jotain nesteitä ulos ja paljasta lihaakin pilkottaa.

Kyllähän sen jokainen järkevä ihminen tietää että on ihmisiä joille arki on taistelua ihan eri kentällä, mutta kun sen pääsee todella itse näkemään ja kokemaan, oman onnensa tajuaa vasta kunnolla. Jumalauta että mulle on käynyt elämässä hyvin.

Onni on omalla kohdallani ihan oikeasti vain ja ainoastaan asennekysymys.

Olenkin nyt tästä kaikesta inspiroituneena laatinut oman kolmen kohdan ohjelmani, joita noudattamalla lupaan että tulet onnelliseksi. Jos onnesi on kiinni ulkoisista tekijöistä, kuten maineesta, mammonasta ja sosiaalisesta statuksestasi, suosittelen viettämään aikaa Lastenklinikan kahvilassa.

1. Ole läsnä. 

Kun lapsi haluaa rakentaa junarataa, tai ihailla kastematoa, tai puoliso horisee työpäivästään ja työkavereistaan - kun pitää tiskata, laittaa ruokaa, syödä, juoda tai nukkua - kun pitää imettää, vaihtaa vaippaa, vaihtaa vaatetta, röyhtäyttää ja kanniskella muuten vaan - kun pitää lukea tenttiin, laskea kassa tai luetteloida tuhat typerää EVAn julkaisua - ja erityisesti kun ajaa autoa - ole läsnä siinä mitä teet. Älä ajattele muita asioita, älä toivo tekeväsi muita asioita tai olevasi jossain muualla. Ihmisen tekee onnettomaksi gäppi ihanneminän ja todellisen minän välillä. Odota vähemmän, nauti siitä mitä jo on. Keksi pyykkien lajitteluun Systeemi, rakenna muksulle junarata joka tekee kolme silmukkaa ja menee sillan alta, kuuntele puolisoa ja naura sen jutuille. Olet itse valinnut hetken jossa juuri nyt olet, joten nauti siitä ja elä se. Sulla on kaikki ihan hyvin.

2. Innostu, puuhastele ja touhua.

Tämä liittyy vahvasti edelliseen kohtaan ja on siitä lihaksi tullut versio. Huomasin tämän jo kun Poika oli huonosti nukkuva vauva ja olin väsymyksestä viittä vaille koomassa. Olin todella onneton jos yritin nukkua päikkärit ja muka levätä mikä johti poikkeuksetta siihen että nukahdin väkivaltaisen syvään uneen josta en onnistunut oikeasti heräämään koko loppupäivänä vaikka silmät olisivat nimellisesti auki olleetkin. Mielialaa kohotti paljon tehokkaammin pieni vaunulenkki tai puhelu kaverille tai nettikirppiksien nuohoaminen.

Älä jäkitä sohvalla suremassa menetettyä nuoruutta ja kadonneita ystäviä. Etsi uusia tai soita vanhoille tai äitille. Vaihtoehtoisesti mene lajittelemaan pyykit ja tiskaa kattilat käsin tai leivo (mokkapalat toimii aina joskin mustikkapiirakkaan on todennäköisemmin ainekset valmiina). Tosimielellä liikkeellä olevat integroi tähän alle kouluikäiset mukaan, jolloin paskavanhempi-fiilikset leikittämättä jättämisestä voi unohtaa.

Ihmisen ei tarvitse innostua crossfitistä, laskuvarjohyppäämisestä tai reppureissailusta. Voi innostua lukemisesta, tai nettikirppiksistä tai sisustamisesta tai jostain tv-sarjasta tai kynsien lakkaamisesta tai ihan mistä vaan. Kunhan on jotain mikä kiinnostaa, muukin kuin itsesäälissä rypeminen. Eikä sen tarvitse olla mitään mihin sitoutuisit loppuelämäksesi. Saa innostua joka päivä jostain uudesta.

Jos mikään muu ei innosta, tee kotitöitä. Kaikkien kotona on aina jotain tekijää kaipaavia hommia. Etsi ne.

3. Anna anteeksi ja unohda.

Aina on kusipäitä jotka kohtelee toisia henkeäsalpaavan huonosti. Elämänkumppani, perheenjäsenet ja työkaverit tulevat laukomaan loukkaavia pikku vittumaisuuksia joko tahallaan tai tahattomasti vielä satoja kertoja elämäsi aikana. Jos meinaat joka kerta saada itkupotkuraivarit ja kantaa kaunaa ja pitää mykkäkoulua, tulee elämästäsi aika raskas ja synkkä taival ja menetät paljon siitä hyvästä jota näillä samoilla ihmisillä olisi tarjota.

Anna olla. Päästä irti. Unohda. Ei se sillä oikeasti mitään tarkoittanut.

Isoveljeni sanoi kerran että kannattaa miettiä onko mieluummin oikeassa vai onnellinen. Sitä kannattaa ihan oikeasti miettiä.

Lopuksi lupaan jatkossakin pidättää oikeuden valittaa kun arjen pienet vääryydet kasaantuvat niskaan, mutta jollain syvemmällä tasolla tiedän aina olevani onnellinen. Suursäätila on täällä päin aina poutainen. Ja olen siitä kiitollinen.

Vauva(k)iloja

Huhuu, kuuluuko?

Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?

Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.

Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?

Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.

Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:

Tällä viikolla

Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.

Elämän tapailua

Kuinka sitten kävikään?

Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.

Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.

Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.

Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:

Oi ruoka, ruoka, antaja Ilon ainaisen!

Aamupala mi hengen nostaa, kantaa päivään alkavaan. Ken aamukahviin kielen kastaa, uskoo uuteen huomiseen.

Välipalaa, välipalaa! Siihen mieli karkailee. Se ottaa pienen hetken aikaa, Fazerinan muotoisen.

Lounastunti, nyt se alkaa!

Ja siihen loppui veto. Mutta siis joo. Syöminen, sydän sydän sydän.

Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.

Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.

Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.

Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.

No, ehdittiin me vähän lomaillakin.

Nukkumatti meidän joka olet hukassa vol. 2

Tervehdys. Meillä ei nukuta. Tarkemmin sanottuna Taaperska ei nuku ja minä huonepalvelijana en siis sitäkään vähää mitä se.

Olen tästä johtuen täysin tauolla kaikesta paasto/laihdutus/hyvistelytoiminnasta, sillä Äiteen toimintakyky on nyt hyvin rajoittunutta ja henkinen sekä fyysinen jaksaminen verrattain heikkoa. Lisäksi IBS-oireilu ei vieläkään näytä talttumisen merkkejä vaikka Molkosan-vesi sitä onkin helpottanut.

Siksi siis lyhyesti vain kuulumiset ennen kuin otan pienet torkut ennen iltavuoroon lähtöä:

Maanantaina kävin vihdoin siellä painonnostossa. Se oli just niin kivaa kuin muistelinkin, vaikka tekniikka olikin luokkaa "eiku pidettiinks tästä pyllyllä, nenällä vai käsillä kii tästä tangosta", ja tein tekniikkaharjoitteluna rinnallevetoa allemenolla kymmenen kilon pikkutyttöjen tangolla ja sain siitä reidet ja hartiat niin juntturaan etten meinannut saada eilen paitaa pois päältä ilman apua.

Tiistaina aloitin täysin omaa kroppaa kuuntelematta ja vastoin parempaa tietoani paastoamaan. Yhden maissa pimeni silmissä ja totesin että olo on ehkä tarpeeksi kidutettu jo muutenkin ilman järjetöntä energiavajausta. Hain kahvin, sämpylän ja toffee-pähkinä-suklaa-muffinssin ja toivuin. Jotkut tilanteet nyt vaan vaatii suklaata. Piste.

Voi ja sokeri käynnistivät aivotoimintaa sen verran, että viime yönä nukuttiin ensimmäistä kertaa pikkuvauva-ajan jälkeen koko jengi samassa huoneessa, ja yö menikin jo aavistuksen verran mukavammin. Bonuksena hieman paremman levon päälle sain aamulla nostaa unenpöpperöisen, hilpeän, muumi-laulua (eimuumitaloalukitayöksijne) vaativan Pojan kainaloon muksahtelemaan. Ei huono ollenkaan.

Mielenterveyttä hoidan laittamalla torkkujen päälle tukan nätisti ja lukemalla vähän lisää Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike-kirjaa.

Taudin kuva: unenpuutteesta johtuva musta aukotismi.
Hoito: oireiden mukainen.
Ennuste: ihan hyvä.

Pus!

Päästöstä päästiin

No niin, jokohan alkaisi elämän voittaa. Saimme siis paastoviikon päätteeksi koko porukka vatsataudin, ukot selvisivät vähemmällä pidemmän kaavan kautta, itse otin 12 tunnin täysihoidon. Pätkäjätkä ei nuku vieläkään mutta on sentään alkanut syömään joten uskallan ehkä väittää että ollaan voiton puolella.

En tiedä johtuuko paastosta vai päästöstä, mutta vatsa on oireillut ärtyneesti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen satunnaisia stressejä lukuunottamatta.

Hyvä on, kuva on huijausta ja otettu 2011 pari viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta tällä viikolla on taas ollut noille äitiysajan soputeltoille käyttöä. Ihan järkyttävä turvotus joka ruokailun jälkeen ja illalla heiluu peitto 11 boforin voimalla niin että mies lähtee ovet paukkuen keittiöön evakkoon.


Onneksi on vertaistuki - Varpu vinkkasi Pätkistely-ryhmässä Molkosan-veden ihmeitä tekevästä voimasta. Kävin torstaina hakemassa purkin Molkosan Vitality jauhetta, eikä ole sen jälkeen paljoa vatsa vaivannut. Ihanaa! Alkuperäinen Molkosan kuulemma maistuu ihan hanurille, mutta tässä on aika kiva ja kevyt appelsiinin maku, menee ihan huomaamatta alas mehun korvikkeena. Mainos ei ole maksettu, olen vain ollut ymmärtävinäni että tätä blogia joku muukin vatsavaivainen lukee, joten kannattaa kokeilla.

Tällä viikolla jätin paastopäivät suosiolla väliin, halusin antaa suolistolle toipumisaikaa eikä näillä yöheräilyillä ja häröilyillä olisi juuri pinna mitään ekstraa kestänytkään. Ensi viikolla ajattelin ottaa taas tiistaina paaston. Toinen päivä onkin sitten vähän vaikeampi valinta, sillä jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, olen to-pe yh-mudena kun Mies lähtee etelänaapuriin duunireissuun. En tiedä kuinka hirveen hyvä ajatus on jättää syöminen pois jos on erittäin energisen ja uhmaisen lapsen kanssa kaksin kotona, en ajatellut päätyä otsikoihin kuitenkaan, niin tärkeää ei paastoilu ole.

Ja kun nyt paastoilun tärkeyteen päästiin: Minä en aio noudattaa orjallisesti mitään paasto-ohjeita, koska a) olen jurnuttava, ämpyilevä vastarannankiiski, b) tykkään syömisestä, c) en alkanut projektiin oppiakseni lisää paastoamisen säännöistä, vaan oppiakseni tuntemaan oman nälkäni ja tunnesyömiseni rajat tarkemmin.

Tämä tarkoittaa, että kahvia ei lasketa. Ei vaikka juon sitä maidon kanssa. Piste. Pyrin mahdollisimman lähelle 500 kaloria päivässä, mutta jos kalorit menevät jonain päivänä lähemmäs 700, tai jopa tuhatta, en aio syyllistyä. Se on edelleen ihan naurettavan vähän energiaa naiselle, jonka mitat ovat 172cm ja 85kg.

Paastoan 24h iltapalasta iltapalaan. Eli syön tuhdin iltapalan, paastoan seuraavan päivän ja sitten lopetan taas tuhtiin iltapalaan. Tämä syistä avio-onni, perherauha, terve järki. En todellakaan kestä mennä nälkäisenä nukkumaan, varsinkaan nyt kun nämä yöt on yhtä hiiuliheitä sairastelujen ja eroahdistusten ynnä muiden mystisten "kuun asema on väärä ja lakana rypyssä"-taaperosyiden takia.

Tässä vielä kuvamatskua viime viikon torstailta, jolloin oli viimeinen paastopäivä. Aamupalalla persikkaa mehussa ja lounaaksi iso salaatti ja broiskuleike. Ja ei, en todellakaan pyyhkinyt soosia pois fileen päältä. Päivällissyömisiä en enää kuollaksenikaan muista, mutta jotain linjalta omena ja leipä se taisi olla.

Voikaa hyvin!

Aamupalaa.

 

 

 

 

Lounasta.

Hetkinen...

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. :(

Näissä tunnelmissa menee tämä pääsiäinen, ei siis ainakaan yölepoa ole luvassa. Mutta jospa noita pop-up-päikkäreitä sitten.

Syökää sillä aikaa tuhannen tuhatta suklaamunaa ja perustakaa leluarmeija ja järkätkää vallankumous. Pus!