Minä ja mun pää

Tapahtui viime jaksossa:
Olin niinku ihan megaliekeissä ja tosi hyvissä koordinaateissa tämän tuhdin emoaluksen kurssin kääntämisen suhteen. Ruoka oli laadukasta, sain riittävästi lepoa ja liikuntaa. Muutosvastarintaa ei ollut sillä muutokset oli tehty hivuttamalla eikä mäjäyttämällä.

Ja sitten tuli laattis. Lauantaina 4.4. lapset lopettivat syömisen ja alkoivat osoittaa ensimmäisiä vatsaoireita noin muutenkin ja maanantaiyönä 6.-7.4. heräsin ihmeelliseen korinaan jonka alkulähteeksi osoittautui oksentava vauva. Kuin ihkuu. Enempiä yksityiskohtia käsittelemättä kerrottakoon että taloudessamme kukaan ei taudilta säästynyt ja oireet podettiin pidemmän kaavan kautta. Jopa uusi pesukone alkoi viidennen päivän kohdalla haista peeltä.

On siis varmasti ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää että se viikko meni siinä pyykkejä pestessä ja öisin joko pöntöllä tai sohvalla päivystäessä. Söin silloin kun maistui ihan tasan sitä mikä maistui. No problem.

Se mikä oli problem oli itsensä takaisin raiteille kampeaminen sitten viikon päästä kun kaikki pienet ja isot potilaat olivat vihdoin saaneet suolistonsa hallintaan. Närästi, pieretti ja turvotti jo ihan varmaan sen yrjiksen jäljiltäkin, mutta ei siihen ihan taatusti auttanut se hirmuinen leipä-sipsi-pulla-keksi -kierre johon itseäni toipumisajalla huijaten voltilla hyppäsin.

Että mikä tässä nyt taas oli se? Häh? Että kun voin huonosti niin teenpä sitten kaikkeni jotta voisin vielä huonommin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun se on aina se pää. Se korvien väli on se. Ongelma.

Itse asiassa olen siitä jo aiemminkin kirjoittanut, Epäonnistujasta ja häpeän pelosta. Onneksi sain lopulta muutaman päivän toimea välteltyäni soitettua Virvelle ja avauduttua siitä minkälaisissa vesissä itseäni liotan. Kuten arvata saattaa, en ole ainoa jonka tällaiset poikkeustilat heittävät raiteiltaan helposti pidemmäksikin aikaa. Mutta jossain kohtaahan se on vain todettava että nyt on ylitetty raja armollisuudesta rietasteluun.

Virve antoi hyvän vinkin jota on kuulemma käyttänyt itsekin kun ei ole saanut itseään järkeistämällä palautettua ruotuun, nimittäin huijaaminen! Kehitimme ovelan suunnitelman (tai oikeastaan Virve antoi minun itse keksiä keinon) siihen miten voisin taas hivuttautua takaisin siihen mihin jäätiin ja jatkaa sitten normaalin viikko-ohjelman mukaisesti elämääni.

Sovittiin siis että kokeilen uuden viikonloppuun lisätyn keskivartalojumpan liikkeitä. Ihan vaan kokeile että ymmärränkö ohjeet, ei vaatteiden vaihtoa, ei juomapullon latausta - ihan vaan vähän testaan. Tämän kevyen testauksen lisäksi syötin loput vaalipullat perheenjäsenille.

Keino toimi, olen taas innostunut siitä miten pienellä muutoksella se hyvä olo oikeasti syntyy ja lähdenkin jumpalle jahka olen tämän tekstin saanut julki.

Aika

Toinen iso tekijä uusien elämäntapojen ja erityisesti liikunnan arkeen integroinnin suhteen on aika. Mulla ei ole olemassa päivässä tai viikossa mitään hetkeä joka olisi varattu jumpalle tai lenkille koska en ole kumpiakaan vuosiin harrastanut. Kahden alle nelivuotiaan lapsen perheessä joutokäyntiä ei arkipäivisin juurikaan ole ja tilaa ja aikaa täytyy erikseen raivata paitsi omassa päässä, myös kumppanin kanssa. En edes uskalla ajatella miten helpoksi ja hauskaksi tilan tekeminen menee kahden viikon päästä kun palaan töihin.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa päästä taas vauhtiin. Ehkä jonkunlaisen kipinän syttymisestä kertoo se että en malttaisi odottaa tämän kick-off-vaiheen päättymistä, jotta pääsen testailemaan mitä hauskaa keksisin tehdä varastossa makaavien kahvakuulien kanssa.

Eikä niistä perheemme pienimmästä oikeast pelkkää haittaa tässä projektissa ole. Onpahan tällainen mahan päällä pumppaava, käsittämättömyyksiä mölisevä ja kuolaava lähipeeteekin.

"ÄBBÄÄBBÄBBÄ!!!" eli "Viimeiset kolme toistoa sotaveteraaneille!!!"