Evoluutiosta ja elämäntavasta

Ihminen on väärin suunniteltu. Tai kehittynyt, kun eihän me nyt kreationisteja täällä sentään olla, vaikka yksisarvisiin, romanttisiin miehiin ynnä muihin yliluonnollisiin ilmiöihin uskotaankin. Tähän lopputulemaan pääsin kun pohdin tässä viime aikoina ylivoimaiseksi -tai oikeastaan tavanomaistakin työläämmäksi- käynyttä laihisteluani.

30 000 vuotta nykyihmisen evoluutiota on ohjannut sen aineenvaihdunnan ja järjenjuoksun siihen pisteeseen, että lajin säilymisen kannalta kaikkein parasta olisi maata paikallaan ja syödä, silloin kun ei olla keräilemässä ja metsästämässä. Minä kun metsästän ja keräilen pääasiassa oman lähiön ostarilla, ei siitä kertyvä energiankulutus mitenkään huimaa päätä.

Vielä kun kroppa on kehittynyt niin, että se huolella kerryttää kaiken ylimääräisen energian pahan päivän (nälänhädän) varalta ihon alle, tankkauttaa väsyneenä ja stressaantuneena nopeita hiilareita itseensä ja pää varmistaa sen ettei varppina huvita lähteä hankeen mönkimään, on läskisoosi valmis. On se niin väärin.

Lisäksi minä -tai sitten itse asiassa pikku hiljaa tämän kuun loppuun mennessä hiljenevistä kuntosaleista päätellen aikamoinen könttä Suomen kansaa- on varustettu keskiverto kaksivuotiaan keskittymiskyvyllä ja sitkeydellä. Kolme viikkoa salaattia ja jalkaprässiä ja se siitä.

Olen pudottanut painoa viimeisen vuoden aikana 6 kg. Tuloksen takana on vähintään yhtä monta takaisin lihottua kiloa, ellei jopa tuplat. Olen soutamisen ja huopaamisen kruunaamaton Suomen mestari. Kuinka monta kiloa voisikaan olla nyt pudotettuna, jos olisin sitkeästi pitänyt kiinni suunnitelmista ja jättänyt kylmästi tekosyyt väliin. Huokaus.

Ja silti. Olen aika ylpeä tästä väännöstä. Se on ihan oma ja itse tehty ja ainakin viimeistä piirtoa myöten minun näköinen. Ehkä se kuuluisa elämäntapamuutos tarkoittaakin tätä, eikä mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmeherätystä, jonka jälkeen ei enää ikinä tee mieli suklaata. Ylipainon kertymiseen -23kg- meni kahdeksan vuotta. Olisihan se aika jäätävä veto jos sen kaiken saisi vuodessa liukenemaan.

Ehkä tätä elämäntapamuutosta voisi ajatella eräänlaisena minievoluutiona, yhden ihmisen kehityksenä kohti oman potentiaalinsa maksimaalista käyttöönottoa. Ja sehän ei pelkällä salaatinsyönnillä ja jalkaprässillä onnistu. 

Ja eläköön se pieni mutta merkittävä ero evoluution ja elämäntapamuutoksen välillä, joka mahdollistaa elämäntapamuutoksen tiellä tehdystä virheestä huolimatta yksilön hengissä selviämisen ja uuden yrityksen. Luonnonvalinta onkin sitten jo vähän vittumaisempi kumppani.

Typistetty ja lihavoitu

Minä olen typistänyt itseni ihmisenä.

Tämä ei ole valitusta, ruikutusta eikä minkään sortin avunhuuto, vaan ainoastaan tänään kuumekuopasta noustessa tehty havainto.

Eipä tiennyt tyttö sano Cafen Zen. (Kuva vuodelta 2004)

Olen vaivihkaa ja pieninä palasina viimeisen kymmenen vuoden aikana karsinut itsestäni ja elämästäni pois kaikki ne aiemmin eniten rakastamani rönsyt: musiikin, kulttuuriharrastukset ja vilkkaan seuraelämän.

Pelkkä ajatus siitä, ettei laulaminen enää näyttele elämässäni minkäänlaista roolia tuottaa suorastaan fyysistä kipua vaikka voin vilpittömästi sanoa ettei tää pää kestäisi keikkailua työnä, nyt kun olen saanut sitäkin elämää rakkaan ystävän kautta nähdä.

Tilalle olen ottanut ja saanut perusturvaa ja tasapainoa.  Eikä siinä ole mitään vikaa: olen kiitollinen vakiduunista, omasta perheestä ja omistusasunnosta. Tatuoinnin sijaan otin perennapenkin. Rakastan puutarhanhoitoa. On mahtavaa olla Pojan Äiti.

Mutta. Mutta mutta.

Miksi sitten haamusäryt?

Ongelmana tämä nyt ei varmaan ole kovin originelli - olen melko varma että aikamoinen prosentti Suomen työssäkäyvästä aikuisväestöstä potee melkoista maailmantuskaa aina ajoittain.

Haamusärky puuttuvista rönsyistä tulee lihaksi minulla tuossa vyötärön, pakaran ja reiden seutuvilla kaikkein näkyvimmin. Jotain emotionaalisesti tyydyttävää täytyy ihmisen tehdä, jossei muuta niin onnellisimmillaanhan ihminen on silloin kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos.

Vietänkin siis näemmä aavistuksen pitkäksi venähtäneitä Kadonneen Nuoruuden ruumiinvalvojaisia.

Nyt herääkin kysymys: mitä ihanaa ja emotionaalisesti tyydyttävää hommaa keksisin syömisen sijaan?

Miten tullaan onnelliseksi?

Opettelenko katsomaan tätä itse rakentamaani todellisuutta uudesta vinkkelistä vai lähdenkö muuttamaan sitä? Opettelenko uuden asenteen vai onko tämä kenties jonkunlaisen käänteen -edes pienen sellaisen- paikka?

Nythän ei oikeastaan ole kyse minkään konkreettisen asian puuttumisesta vaan sielun nälästä. Jotain puuttuu.

Vai olenko vaan kertakaikkiaan niitä ihmisiä joilla on aina sielussa reikä. Niitä jotka voivat itkeä vuoden ajan sydänsurua sellaisen ihmisen perään jota eivät ole koskaan edes suudelleet. Niitä jotka olisivat onnellisia jos vain. Jos jos jos.

Perkele. Nyt äkkiä jotain säpinää.

Haloo haloo haloo (hyviä aikeita)

Samuli Putroa lainatakseni yhtä vaille sata kertaa olen tehnyt lupauksia joita en sitten pitänytkään. Joten tämä vuosi saa olla täynnä vain hyviä aikeita ja vielä mukavan epämääräisiä sellaisia.

Olen tällä hetkellä sietämättömän täynnä koko projektiajattelua. En minä ole mikään projekti, minä olen ihminen ja elän maailmassa joka täynnä muuttujia ja virikkeitä ja kaikenlaista ihanaa. Paino saa elää, elänhän minäkin enkä todellakaan aio pysähtyä johonkin pisteeseen X elämän varrella ja todeta että no nyt on hyvä, tässä on Onni eikä missään muualla, kun ei siitä hetkestä saa kuitenkaan pidettyä kiinni.

Sen sijaan että murehtisin täyttymättömiä projektitavoitteita puolen vuoden takaa, huokaisen helpotuksesta koska viimeinen mahdollisuus ei todellakaan mennyt viime vuoden mukana. Tänään voi yrittää uudestaan, ja huomenna ja ylihuomenna. Eläköön elämä!

Mukavan epämääräinen etappi on kolmen kilon päässä häämöttävä 85kg. Mitään en sano siitä mihin mennessä pääsen siihen. Mutta pääsen kuitenkin.

Aion myös käydä kerran viikossa CF-treeneissä koko syksyn kestäneen ämpyilyn jälkeen. Salille on tullut uusi kokonaan painonnostoon keskittyvä tunti, sitä aion kokeilla.

Aion syödä parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan omaohjaajan ohjeistuksen mukaan.

Aion elää niin että elämäntavat tukevat terveyttä - jos en jaksa/viitsi/ehdi raahautua salille, kävelen työmatkat.

Aion ostaa uimapuvun ja käyttää sitä julkisilla paikoilla.

Aion ottaa itseni huumorilla, myös läheisimmissä ihmissuhteissani.

Aion olla pettymättä itseeni, aion myös yrittää parhaani mukaan olla itselleni kunniaksi.

Aion pussailla paljon, halia paljon, aion rakastaa, haistaa, maistaa, kuulla, palella, hikoilla, työntää, vetää, juosta, nostaa ja kantaa.

Aion jättää tekemättä mahdollisimman monta sellaista asiaa, jotka eivät tee onnelliseksi tai auta ylläpitämään terveyttä. (En ole vielä keksinyt kumpaan kategoriaan kodinhoito kuuluu...)

Jos saatte jostain käsiinne FIT-lehden numeron 12/2012, lukekaa Riikka Pulkkisen kolumni Soturiäitiprinsessoista, tässä voisin olla minä pähkinänkuoressa:

Ehkä onkin niin, että radikaaleinta, mitä nykynainen voi tehdä, on kantaa kaiken aikaa mukanaan kaikkia elämänsä rooleja. Mitä jos soturiäitiprinsessa imettäisi kuntosalilla tai palaverissä? Söisi hyvällä halulla sekä acai-marjat että hernekeiton ja vieläpä osan vauvansoseesta ja lopuksi levyllisen suklaata. Mitäpä jos soturiäitiprinsessa kävisikin raskaana tankotanssitunneilla? Myöntäisi, ettei six-packista ole juuri muuta hyötyä kuin ilo omalle silmälle sovituskopissa. Mitä jos hän unohtaisi projektit ja alkaisi kutsua vaihtuvien rooliensa kokoelmaa sillä nimellä joka sille kuuluu: elämä.

Tänään näin. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni jos tilanne niin vaatii. Pus!

Voi (työ)elämä

Vähän niin kuin aikanaan työ häiritsi harrastustoimintaa, häiritsee työelämä nyt laihdutustoimintaa.


"Ota minut! Ota minut" Ota meidät kaikki!!!"

 

Olis työpaikan jouluaamiainen: riisipuuroa, karjalanpiirakoita ja munavoita, homejuustoja ja suklaita. Olis työpaikan pikkujoulut: perunakakkua kaiken mahdollisen kanssa, juustokakku, toisenlainen juustokakku, suklaita, leivoksia ja marmeladeja, sekä ilmaista brenkkua.

Ja kun minä en osaa sanoa ei kiitos. En vaan pysty kykenemään.



Mutta missä on pipari ja viinirypäle?!

Eikö voitaisi säätää joku laki siitä että työpaikoilla ei saa ennen viittä olla suklaata esillä, samaan tyyliin kuin tupakastakin joskus ennen muinoin? Veikkaan että joka duunipaikalla on tälläkin hetkellä aika monta ihmistä jotka joko salaa tai julkisesti skarppaavat parhaan kykynsä ja osaamisensa mukaan, ja tähän aikaan vuodesta itkevät sielussaan verta kun karkkipaperit rapisevat joka työpöydän takana ja kahviporukassa.

Tai sitten pitäisi olla karkkikoppi, heti siinä röökikopin vieressä (jos niitä jossain vielä on). Ja kameravalvonta. Aulan isolla screenillä pyörisi live stream kaikista koppiin menijöistä, ja aina kun karkkikopin ovi aukeaisi kuuluisi kaiuttimista hirveää buuausta.

Ja portsari siihen ovelle, joo! Mari-Jaana kun yrittää neljättä kertaa saman päivän aikana suklaan mussutukseen, mitataan verensokeri ja tiukkailmeinen bikeri ilmoittaa tylysti että "Rouva on nyt tainnut nauttia vähän liikaa, teille ei enää tarjoilla."

Tipetipe tiptap vaan, hähähähä.

Sitten voitaisiin tammikuussa perustaa tukiryhmiä toipuville karkkiholisteille ja suklaariippuvaisille. "Hei, olen Fätti ja olen sokeririippuvainen." "Hei Fätti." "Olen nyt ollut karkitta ja suklaatta jo seitsemän päivää, joka päivä joudun tekemään tietoisen päätöksen olla menemättä ärrälle pussin hakuun." Ja niin edelleen.

Toisin sanoen, kyllä ei tästä viikosta tule melkein mitään, vaan eipä tästä pitänyt viikossa valmista tullakaan. Mutta mikä siinä on ettei ne työkaverit liho...

ps. Tervetuloa Fätin facebook-sivulle, siellä tapahtuu vähän useammin kuin täällä blogissa. Linkki löytyy tuolta sivun oikeasta ylähköstä laidasta.

Änkyrä motivoituu

Kulunut viikko on ollut yhtä ahaa-elämystä toisensa perään. (Nyt seuraa sitten pitkä ja sekava alustus, jonka jälkeen hehkutan aika monelle itsestäänselviä asioita, että harkitse nyt vaan vielä miten aiot seuraavat noin 5 minuuttia elämästäsi käyttää...)

Sehän ei varmaan ole kenellekään tätä blogia lukevalle mikään yllätys että mulle on kaikki vähän hankalaa. Pyörittelen kolikkoa sen kaikilta kuudeltatoista puolelta ennen kuin voin edes kuvitella tietäväni onko se kruuna vai klaava, tai tekeväni minkäänlaisia päätöksiä yhtään mistään tai tulevani minkäänlaiseen konseksukseen itseni kanssa.

Nyt on ollut hankalaa motivoituminen. Kas kun minä en halua olla super. Joko pelosta edessä olevaa helevetinmoista työmäärää kohtaan tai ihan puhtaasta itsetyytyväisyydestä, en vaan halua.

Pystyn vilpittömästi ihailemaan esimerkiksi Anna Virmajoen tekemää duunia ja sitä aivan käsittämätöntä määrää kurinalaisuutta jota noin kisakireän kropan saaminen ja ylläpito vaatii, mutta en halua itsestäni samanlaista. Mulle riittäisi jo normaalipaino, eikä oikeastaan haittaisi vaikkei ne vatsalihakset niin erottuisi ja vaikka siinä olisikin vähän mammaa päällä. Oikeastaan pahin painajaiseni on elää kropassa, joka ei kestäisi enää ikinä yhtään aurajuustoa, pipareita ja viinirypäleitä tai konvehtirasiaa jouluna. Eihän se ole mitään elämää!

Olen sitä mieltä (seuravaa ajatelma omaksuttu Meri Pekkarisen suusta), että se Facebookissa lähes meeminä kiertänyt "Strong is the new skinny" on pahimman laatuinen huijaus, eikä suinkaan mikään naisten vapautusjuttu. Että nyt ei enää riitä että on laiha, vaan pitää olla vielä lihaksikaskin sen vähärasvaisuuden lisäksi. Mutta ei hei mitään hätää leidit, senhän saa helposti niin, että käy joka aamu HIITtaamassa ja illalla sitten salille vetämään raivokkaat pumppaukset päälle. Ja ruokahan on sitten Puhdasta oikein isolla peellä. Muuten ei vaan onnistu.

Ja siis kyseessähän ei ole laihdutus vaan elämäntapamuutos jossa kuitenkin kaikkein tärkeintä on tavoitteiden saavuttaminen, ja seuraamilleni naamakirjasivuille postatuista kuvista päätellen se on ihan joka ikisellä painonpudotus. Tämä kuva minusta summaa ajatuksen oikein hyvin:

Että jos et aio ensi vuonna body fitness kisoihin niin mee himaas itkemään, senkin ällö läski!

Ahistaa ahistaa ahistaa. En halua elää tuota elämää enkä halua noita tuloksia. Motivoidu tässä nyt sitten.

Onneksi on Varpu Tavi ja Varpun ihanat ajatukset, tässä itseäni toistaiseksi eniten puhutellut pätkä Maanantaisoturit- kirjasta (olen vasta sivulla 47 menossa että näitä sitaatteja saattaa tulla vielä enemmänkin).

"Miltä minusta nyt tuntuu? Kuule, ihan samantekevää! Tunteet tulevat ja menevät, eikä niiden kannata antaa ottaa yliotetta. Jos kulkisimme täysin tunteittemme vallassa, emme loppujen lopuksi tekisi mitään, koska ei huvittaisi. Meitä hallitsevat etupäässä synnynnäinen laiskuus ja mukavuudenhalu. --- Kyse on paljon enemmän tahtomisesta kuin kuin tunteesta. Joskus tunteen sivuuttaminen ja mekaaninen tekeminen voi saada aikaan paljon parempia tuloksia, kuin jatkuva itsensä lelliminen, kuunteleminen ja omaan päähän taputtelu."

Ja vielä:

"Miksi ylipäätään pitää palkita itseään? Onko elämä niin kauheaa, että arkipäivästä selviydyttyään on annettava itselleen palkintoja? Kuka sen on keksinyt? Jos niin on, eikö elämässä ole jotakin pahasti vialla? Jatkuva sallivuus on avain itseinhon kierteeseen. Se ei ole mikään ratkaisu. Se on ongelma."

Että osuiko ja upposiko? Kyllä.

Minähän se olen varsinainen oman elämäni sankarivainaja, jonka täytyy saada palkita itseään sillä sun tällä kivalla, joko ostoksella tai ruualla, ihan kun oon nyt niin tässä selvinnyt.

Mistä? NO EN MISTÄÄN. Länsimaisessa aika mukavasti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa elävä, kivaa ja siistiä sisätyötä tekemään päässyt terve, perheellinen nuori nainen nyt ei todellakaan ole minkään Aikamme Suurimmat Selviytyjät listan kärjessä.

Ja eikö paras palkinto hyvästä arkipäivästä selviytymisestä olisi loppuviimein kuitenkin aidosti hyvä olo, aidosti kaunis vartalo (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan) ja aito terveys.

Jep. Olen motivoitunut. Ja vaikken olisikaan, syön sen maitorahkan silti.

Kakspäkki

Hyvin alkoi Uusi Elämä™- olen tietty heti kipeänä, ja koska Poikakin on kipeänä olemme kotona ja mitäs täällä olisi muuta tekemistä kuin syödä. Reisille meni hienot valmisannoksetkin, en ollut tosiaan ajatellut että syön kotona kaksi ateriaa joka päivä kun piti olla töissä lounasaikaan, eli eväät loppui jo eilen aamupäivästä.

Yhtään ei tekisi muutenkaan mieli mitään kasvisbakkanaaleja nyt järkkäillä. Kunnes katsoin alas.

Jumaliste! Sehän on kakspäk! Meitsihän suorastaan tihkuu seksiä. Haluatteko nähdä saman bikineissä? (no ei oikeesti ole mitään biksukuvia vielä seuraavaan viiteentoista kiloon luvassa)

Kakspäkille on keksittävä tekemistä sen häviämiseen asti, joten tässä pari sovellusta. 

Handsfree.

iPod-telakka.

Hauskaa itsenäisyyspäivää!

Elefanttia syömään

Kun hakusessa on kumppani tositarkoituksella, tärkeintä on että keskusteluyhteys pelaa ja että huumorintaju osuu yhteen. Siitä en sano mitään että onko mun puujalat kolahtaneet omaohjaajaan millä voimakkuudella, mutta ainakin se on kiitettävän hyvin kahden tapaamisen aikana onnistunut feikkaamaan jos ei oikeasti olekaan naurattanut. Minä taas olen hölöttänyt hölöttämästä päästyäni kun kerran on joku jolle laihistelutuskaa purkaa, ja ihanan tosissaan se on minun huoliini suhtautunut. (Saanko enää ikinä syyä mitään hyvää ja onko pakko syyä maitorahkaa jos ei taho? -Kyllä ja kyllä.)

Sain torstaina aamulla liikuntaohjelman ja syömisohjeita. Liikuntaa tuli niin että huonoa hirvittää -yksi lepopäivä viikossa- ja sain niitä kauan kaipaamiani kotijumppaohjeita. Käly uskoi huostaani toistaiseksi 8kg kahvakuulan, joten sellainen vehkes on nyt integroitu ohjeisiin ja kun niitä liikkeitä  käytiin läpi niin aika hauskoja ja vaihtelevia juttuja sen kanssa saakin tehtyä (ja aika mielenkiintoisia paikkoja jumiin). Jee!

Ruokapuolella ei tarvitse (kiitos ja ylistys) millekään bikini fitness-dieetille yrittää, vaan ateriarytmi ja kokonaisuudet on tosi mukavasti rakennettu oman päivä- ja ateriarytmini ympärille, joten muutosta tulee itse asiassa vain sisältöön ja siihenkin kohtuudella, eli ihan ihmisten ruokaa ja ihmisten aikoihin ja ihmisten määriä saan. Makrot paranee ja niiden painotus päivän mittaan on eri kuin mulla (joo siis ihan niin kuin olisin jotenkin hulluna kelaillut että katos, tossa mä tarviin hiilarii, joten vetäisenpä sen puutteeseen kermakahvin kanssa pullan ja marsin) ja kaloreita on vähemmän (no siitä arviolta nejästätuhannesta on tietenkin mistä ottaakin).

Eväitä ja "eväitä"

Eväsasiaa ja mallipäivän syömisohjetta pyöriteltyäni totesin, että oikeasti tosi tiukkaa tulee tekemään ainoastaan duunissa ilmaisista herkuista kieltäytyminen (siis uskomatonta ja ihan sikaa: ilmaisuus ei tee ruuasta kevyttä!) sekä töistä kotiin tullessa päivällisen kanssa. Joten välttelen henkilöstöhuonetta kuin ruttoa ja teen viiden päivän päivälliset annoksina valmiiksi pakkaseen. Kävin ruokakaupassa isolla kärryllä ja autolla, ja ostin valmiiksi kaikkea mitä vaan hoksasin. Kasviksia alkaa palamaan aika reippaasti, joten niitä on nyt sitten jääkaappi piukeana. Netti savuten googletin koko perjantai-illan erilaisia reseptejä ruokalaji-ideointia varten, kun saa se laihisteluruokakin kuulemma olla ihan oikeaa maistuvaa ruokaa!

Terveisiä perseestä.

Ihan uskomattoman kova mulla on silti tämä luopumisen tuska. Pahempi kuin tupakista aikanaan; sitä ilman voi kuitenkin elää niin ettei sen kanssa joudu oikeasti ikinä tekemisiin, mutta ruokaa on kotona vääränlaista helposti saatavilla ja kaikenlaisia perkeleen mmmmm-marabou -juttuja tulee telkkarista joka väliin. " Savulohi-kerrrrmajuustooo? Ehkä pieni välipalaaaa?" Joo just, kiitti. 

Ei mikään ihme ettei tässä ärsykevirrassa ole painonpudotus/laihistelu/elämäntaparemontti ilman kunnon ohjeita onnistunut, varsinkin kun allekirjoittaneen tahdonvoima ja henkinen selkäranka herkkujen välttelyssä on samaa luokkaa kuin keskiverto heroiiniaddiktilla kaman suhteen, VAIKKA onhan siihen epäonnistumiseen tietenkin miljoona ja yksi muutakin painavaa syytä. Ohjeena "syö vähemmän, kuluta enemmän, kyllä se siitä" on minun horisontistani samaa luokkaa kuin jos autoa opetettaisiin ajamaan ohjeella "painelet vaan kaasua ja jarrua oikeessa suhteessa, kyllä se siitä". Ennakoiminen sentään on molempiin ihan helvetin hyvä ohje.

Yritän nyt ottaa yhden päivän sijasta ihan vaan yhden aterian kerrallaan. Yksi hyvä ateria per laaki, muutahan ei tarvita, eli miten se elefantti syötiinkään?

Pieninä paloina.