Typistetty ja lihavoitu

Minä olen typistänyt itseni ihmisenä.

Tämä ei ole valitusta, ruikutusta eikä minkään sortin avunhuuto, vaan ainoastaan tänään kuumekuopasta noustessa tehty havainto.

Eipä tiennyt tyttö sano Cafen Zen. (Kuva vuodelta 2004)

Olen vaivihkaa ja pieninä palasina viimeisen kymmenen vuoden aikana karsinut itsestäni ja elämästäni pois kaikki ne aiemmin eniten rakastamani rönsyt: musiikin, kulttuuriharrastukset ja vilkkaan seuraelämän.

Pelkkä ajatus siitä, ettei laulaminen enää näyttele elämässäni minkäänlaista roolia tuottaa suorastaan fyysistä kipua vaikka voin vilpittömästi sanoa ettei tää pää kestäisi keikkailua työnä, nyt kun olen saanut sitäkin elämää rakkaan ystävän kautta nähdä.

Tilalle olen ottanut ja saanut perusturvaa ja tasapainoa.  Eikä siinä ole mitään vikaa: olen kiitollinen vakiduunista, omasta perheestä ja omistusasunnosta. Tatuoinnin sijaan otin perennapenkin. Rakastan puutarhanhoitoa. On mahtavaa olla Pojan Äiti.

Mutta. Mutta mutta.

Miksi sitten haamusäryt?

Ongelmana tämä nyt ei varmaan ole kovin originelli - olen melko varma että aikamoinen prosentti Suomen työssäkäyvästä aikuisväestöstä potee melkoista maailmantuskaa aina ajoittain.

Haamusärky puuttuvista rönsyistä tulee lihaksi minulla tuossa vyötärön, pakaran ja reiden seutuvilla kaikkein näkyvimmin. Jotain emotionaalisesti tyydyttävää täytyy ihmisen tehdä, jossei muuta niin onnellisimmillaanhan ihminen on silloin kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos.

Vietänkin siis näemmä aavistuksen pitkäksi venähtäneitä Kadonneen Nuoruuden ruumiinvalvojaisia.

Nyt herääkin kysymys: mitä ihanaa ja emotionaalisesti tyydyttävää hommaa keksisin syömisen sijaan?

Miten tullaan onnelliseksi?

Opettelenko katsomaan tätä itse rakentamaani todellisuutta uudesta vinkkelistä vai lähdenkö muuttamaan sitä? Opettelenko uuden asenteen vai onko tämä kenties jonkunlaisen käänteen -edes pienen sellaisen- paikka?

Nythän ei oikeastaan ole kyse minkään konkreettisen asian puuttumisesta vaan sielun nälästä. Jotain puuttuu.

Vai olenko vaan kertakaikkiaan niitä ihmisiä joilla on aina sielussa reikä. Niitä jotka voivat itkeä vuoden ajan sydänsurua sellaisen ihmisen perään jota eivät ole koskaan edes suudelleet. Niitä jotka olisivat onnellisia jos vain. Jos jos jos.

Perkele. Nyt äkkiä jotain säpinää.