Kuinka menetin uskoni ihmiskuntaan

Uudet pesukoneet ovat idiooteille.

Päästimme uskollisen mutta erittäin väsyneen, pahanhajuisen ja ainoastaan viiteen kiloon kyenneen Hooverin pyykkärimme hyvin ansaitulle eläkkeelle kun löysimme tarjouksesta kahdeksan kilon koneen alle 300 monikansallisella.

Kaksi viikkoa sitä odotettiin ja nyt sitten se tuli. Minähän tietenkin uskon zeniin ja helppokäyttöisyyteen ja olisin usuttanut masiinan hörskyttämään saman tien kun se oli pahveista kuorittu, mutta mies onneksi luki käyttöohjeen kannesta kanteen ennen kuin vahinko pääsi käymään.

Sillä missä me olisimmekaan perheenä jos emme olisi saaneet oppia seuraavia asioita.

1. Lapset eivät saa suorittaa puhdistusta tai huoltoa ilman valvontaa.
- No voi höh.

2. Ne voivat aiheuttaa henkilövahinkoja, sähköiskuja, tulipaloja, palovammoja tai laitteen vaurioitumisen.
- Puhutaankohan tässä edelleen lapsista vai mitkä ne? Jos meidän lapsista on kyse niin todellakin voivat aiheuttaa varmaan vaikka auringonpimennyksen.

3. Koneen täyttö, kohta 1. Avaa koneen luukku.
- ...niin.

4. Käytä laitetta vain kotiympäristössä.
- No voi harmi. Toi 67kg painava vehje olis ollut just semmonen kompakti mobiilipesukone, että jos tulee kesken päivän ihan pakottava tarve pestä pyykkiä niin käden käänteessä olisin tuon käsilaukusta tempaissut ja pistänyt tulille.

5. VAROITUS! Henkilövahinko- tai tukehtumisvaara.
- Yhdeksänkuisemme kieltämättä kokee velvollisuudekseen imuroida ääntä kohti kaiken mikä tielleen sattuu ja vähän enemmänkin, mutta jotenkin en jaksa uskoa että edes se pystyisi tukehtumaan pesukoneeseen.

Maailmassa ilmeisesti todellakin on ilman huoltajaa asuvia ihmisiä jotka yrittävät survoa pyykit (ja ilmeisesti myös lapset ja lemmikit) koneeseen LUUKUN LASIN LÄPI jos siitä ei erikseen mainita. Se kyllä selittää maailmasta aika paljon.

Lisäksi käyttöohjeita lukiessa tulee väistämättä tunne että kone todellakin saattaa spontaanisti syttyä tuleen jos hipaisunäppäimiä jännähiestä kostein sormenpäin lipsutellessa tulet valinneeksi vahingossa kolmen tunnin puuvillaohjelmaa 30 asteen tekokuiduille. Itse olisin veikannut lähinnä v-käyrän rajua nousua uusia nukenvaatteita koneesta purkaessa, mutta enpä olekaan AEG:n insinööri.

Muita uutisia

Jos en laihduta, niin en kyllä jumppaakaan. Keuhkoebolan jälkitautina on turvonneet nenäontelot sekä särkevä hammas. (Hammassärkyhän johtuu tietenkin keuhkoebolasta eikä hieman pitkäksi venähtäneestä karkkipäivästä. Köh.)

Valoa kuitenkin on jo tunnelin päässä näkyvissä, ja ei - se ei ole lähestyvä pikajuna vaan vatsalihashaaste (kyllä on yhdyssana). Ei ole selvinnyt että mikä ihme tämä #Tikis! oikein on joka häppeningin järjestää, vaan vatsalihakset sen sijaan kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta ja muistelen niiden hyväkuntoisuuden myös helpottavan istumätyöläisen kroonisia selkävaivoja. Niitä kohti siis.

Pus!

Kyllä en laihduta

No niin.

Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.

Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.

Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.

Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.

Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.

Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.

Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!

JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!

Hypättiin narua.

Ja koska universumi vihaa minua, sairastuin välittömästi puhelimen taskuloikkaitsemurhan jälkeen johonkin kohta kolmannelle viikolle venyneeseen keuhkoebolaan.

Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.

Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.

Tervetuloa mukaan. Pus!

Rinnakkaistodellisuudessa, eli miten tulin onnelliseksi

Sain männä keväänä useamman kutsun Naamiksen puolella positiivisuushaasteeseen. Mulla ei ole mitään haastemeemejä vastaan, enkä jättänyt osallistumatta koska en olisi elämästäni mitään positiivista keksinyt. Päinvastoin, jätin osallistumatta koska hyvää tuntui olevan liiankin kanssa.

Poika sai viime vuoden lopulla sairaskohtauksen, jonka takia Lastenlinnan käytävät ovat tulleet tutuiksi viimeisen vajaan vuoden aikana. Meillä kellään ei ole mitään hätää, eikä Pojalla ole mitään diagnoosia joten ei siitä sen enempää. Säikähdimme hirvittävästi ja joulun tienoo meni aikalailla tapahtumista toipuessa, mutta hoito ja konsultaatio ovat olleet ensiluokkaisia ja osastolla asiantuntevaa sekä empaattista väkeä töissä. Tilat ovat kieltämättä karmeat mutta siihen on nyt onneksi vihdoin tulossa muutos.

Se mikä ei muutu, on potilaskanta ja se madonreikä johon tunnen aina putoavani kun astun ovista sisään.

Joka kerta tuntuu kuin astuisi täysin toiseen maailmaan, jossa painovoima puuttuu kokonaan niin, että se mikä vielä tullessa tuntui tärkeältä ja raskaalta, lakkaa olemasta edes olemassa.

Minä en ole se äiti joka valvoi viime yön kuunnellen oliko se äskeinen hengenveto kolmevuotiaan viimeinen, joten mitä siitä jos huonouninen uhmiskakarani sai kauhukohtauksen ja valvotti koko perhettä tunnin.

Minun ei tarvitse keskustella hoitajan kanssa siitä, saako gastronapin saanutta lasta kylvettä kun sieltä tulee jotain nesteitä ulos ja paljasta lihaakin pilkottaa.

Kyllähän sen jokainen järkevä ihminen tietää että on ihmisiä joille arki on taistelua ihan eri kentällä, mutta kun sen pääsee todella itse näkemään ja kokemaan, oman onnensa tajuaa vasta kunnolla. Jumalauta että mulle on käynyt elämässä hyvin.

Onni on omalla kohdallani ihan oikeasti vain ja ainoastaan asennekysymys.

Olenkin nyt tästä kaikesta inspiroituneena laatinut oman kolmen kohdan ohjelmani, joita noudattamalla lupaan että tulet onnelliseksi. Jos onnesi on kiinni ulkoisista tekijöistä, kuten maineesta, mammonasta ja sosiaalisesta statuksestasi, suosittelen viettämään aikaa Lastenklinikan kahvilassa.

1. Ole läsnä. 

Kun lapsi haluaa rakentaa junarataa, tai ihailla kastematoa, tai puoliso horisee työpäivästään ja työkavereistaan - kun pitää tiskata, laittaa ruokaa, syödä, juoda tai nukkua - kun pitää imettää, vaihtaa vaippaa, vaihtaa vaatetta, röyhtäyttää ja kanniskella muuten vaan - kun pitää lukea tenttiin, laskea kassa tai luetteloida tuhat typerää EVAn julkaisua - ja erityisesti kun ajaa autoa - ole läsnä siinä mitä teet. Älä ajattele muita asioita, älä toivo tekeväsi muita asioita tai olevasi jossain muualla. Ihmisen tekee onnettomaksi gäppi ihanneminän ja todellisen minän välillä. Odota vähemmän, nauti siitä mitä jo on. Keksi pyykkien lajitteluun Systeemi, rakenna muksulle junarata joka tekee kolme silmukkaa ja menee sillan alta, kuuntele puolisoa ja naura sen jutuille. Olet itse valinnut hetken jossa juuri nyt olet, joten nauti siitä ja elä se. Sulla on kaikki ihan hyvin.

2. Innostu, puuhastele ja touhua.

Tämä liittyy vahvasti edelliseen kohtaan ja on siitä lihaksi tullut versio. Huomasin tämän jo kun Poika oli huonosti nukkuva vauva ja olin väsymyksestä viittä vaille koomassa. Olin todella onneton jos yritin nukkua päikkärit ja muka levätä mikä johti poikkeuksetta siihen että nukahdin väkivaltaisen syvään uneen josta en onnistunut oikeasti heräämään koko loppupäivänä vaikka silmät olisivat nimellisesti auki olleetkin. Mielialaa kohotti paljon tehokkaammin pieni vaunulenkki tai puhelu kaverille tai nettikirppiksien nuohoaminen.

Älä jäkitä sohvalla suremassa menetettyä nuoruutta ja kadonneita ystäviä. Etsi uusia tai soita vanhoille tai äitille. Vaihtoehtoisesti mene lajittelemaan pyykit ja tiskaa kattilat käsin tai leivo (mokkapalat toimii aina joskin mustikkapiirakkaan on todennäköisemmin ainekset valmiina). Tosimielellä liikkeellä olevat integroi tähän alle kouluikäiset mukaan, jolloin paskavanhempi-fiilikset leikittämättä jättämisestä voi unohtaa.

Ihmisen ei tarvitse innostua crossfitistä, laskuvarjohyppäämisestä tai reppureissailusta. Voi innostua lukemisesta, tai nettikirppiksistä tai sisustamisesta tai jostain tv-sarjasta tai kynsien lakkaamisesta tai ihan mistä vaan. Kunhan on jotain mikä kiinnostaa, muukin kuin itsesäälissä rypeminen. Eikä sen tarvitse olla mitään mihin sitoutuisit loppuelämäksesi. Saa innostua joka päivä jostain uudesta.

Jos mikään muu ei innosta, tee kotitöitä. Kaikkien kotona on aina jotain tekijää kaipaavia hommia. Etsi ne.

3. Anna anteeksi ja unohda.

Aina on kusipäitä jotka kohtelee toisia henkeäsalpaavan huonosti. Elämänkumppani, perheenjäsenet ja työkaverit tulevat laukomaan loukkaavia pikku vittumaisuuksia joko tahallaan tai tahattomasti vielä satoja kertoja elämäsi aikana. Jos meinaat joka kerta saada itkupotkuraivarit ja kantaa kaunaa ja pitää mykkäkoulua, tulee elämästäsi aika raskas ja synkkä taival ja menetät paljon siitä hyvästä jota näillä samoilla ihmisillä olisi tarjota.

Anna olla. Päästä irti. Unohda. Ei se sillä oikeasti mitään tarkoittanut.

Isoveljeni sanoi kerran että kannattaa miettiä onko mieluummin oikeassa vai onnellinen. Sitä kannattaa ihan oikeasti miettiä.

Lopuksi lupaan jatkossakin pidättää oikeuden valittaa kun arjen pienet vääryydet kasaantuvat niskaan, mutta jollain syvemmällä tasolla tiedän aina olevani onnellinen. Suursäätila on täällä päin aina poutainen. Ja olen siitä kiitollinen.

Työergonomiasta

Se mitä äiti-ihminen voisi tehdä heti jakauduttuaan - tai ainakin mitä sen aivan ehdottomasti pitäisi lantionpohjalihasjumpan lisäksi tehdä - on kehonhuolto.

Siitä huolimatta että vanhempainvapaan ensimmäiseen kolmeen kuukauteen on jostain käsittämättömästä syystä liitetty sana LOMA (siis tämän täytyy olla viranomaisten v*ttuilua - lomaan käsitteenä kuuluu minun horisontistani jotain ihan muuta kuin tämä erilaisten ruumiineritteiden täyttämä kotityöleiri, vaikka ehtiihän siinä imetysmaratonilla telkkariakin katsoa, en minä sillä ja päivääkään en pois vaihtaisi sydän sydän sydän ja lapsettomien veronmaksajien rahoillahan tässä jne.) voidaan minun mielestä tässä tapauksessa eli vauvahoidossa ottaa hyvin puheeksi myös työergonomia, eli se tuleeko selkä hommia hoidellessa kipeäksi vai ei.

Perhepedissä imetys käy vaivattomasti myös yöaikaan.

Tulee se.

Kun on jo valmiiksi varustettu 11 vuoden konttorirottailun jälkeen koukkuniskalla ja köyryhartioilla, voitte vaan kuvitella miten helppoa on lyyhöttää huonossa asennossa pehmeällä sohvalla vauva sylissä (=rinnalla) ja antaa olkapäiden roikkua kohti kaakkoa.

Mulla on tällä kierroksella bonuksena synnytyksessä todella pahasti kipeytynyt niska jota en ole saanut täysin kuntoon hieromalla enkä venyttelemällä. En silti valita (ainakaan tämän enempää) - jos pahin sotavamma synnytyksessä tulee niskaan niin pitäisi vissiin langeta polvilleen ja kiittää Äiti Maata helposta toimituksesta. Teen sen välittömästi kun liikkuvuus antaa periksi, nyt jos yritän polvilleni käydä niin todennäköisesti lattiaan osuu ennen polvia nenä. Miten niin lihakset jäykkänä?

Kuka hakisi varastosta sen mun pilatesrullan ja kippaisi mut sen päälle pyörimään? Minen jaksa. Haukotus.

ps. Tein maanantaina kymmenen kyykkyä. Kai sillä yhden viikon jumpat kuittaa?

Vauva(k)iloja

Huhuu, kuuluuko?

Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?

Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.

Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?

Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.

Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:

Tällä viikolla

Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.

Öljyä koneeseen

Jes, olen keksinyt uuden ihanan lisän puuroon. Ruokaöljy, huraa!

Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.

Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.

Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.

Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että

IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
 

Muita oivalluksia 

"---Ja niinpä alamme etsimään asiakkaan kanssa mielekkäämpää liikuntaa. Varsin usein lähtötilanteessa henkilö käy jumpissa, salilla ja/tai lenkeillä – ja jos ei käy, niin kokee että pitäisi käydä ja kokee siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun kysyn, mikä näistä oikeasti on sellaista mitä tehdään kehon/painon/ulkonäön vuoksi ja mikä on sellaista, josta hän aidosti tykkää niin aika vähän jää jäljelle entisestä liikunnan ajatusmallista. Ja sitten alamme miettimään mikä on sellaista mistä hän pitäisi. Jotain ajatuksia ihmisillä siitä yleensä on ja lisää kokeillaan ja keksitään ajan kanssa. Ja uskomattoman usein lopputulos on jokin kombinaatio jumppaa, tanssia, joogaa ja ulkona luonnossa kävelyä – merenranta yleensä jos sellaista löytyy ja metsä jos ei löydy. Ja tämä on mainio kombinaatio. Mutta voisi se olla - ja on - moni muukin kombinaatio. Pääasia, että elämässä on enemmän mukavaa puuhastelua ja liikkumista. Se mikä on mukavaa liikuntaa on pitkällä aikavälillä myös tehokasta. Ja lopputuloksena olisi ihanteellisesti henkilö, joka jatkossa liikkuu pysyvämmin ja samalla saa paremmin liikunnan hyvinvointivaikutuksia kaikilta sektoreilta eikä vain koeta polttaa hitosti kaloreita ja muokata kroppaa. " via Patrik puntaroi

 Arvatkaa mihin ilmoittauduin tämän kuun alussa ja mikä alkaa puolentoista viikon päästä?

Aikuisten tanssitunneille. Jes! Ensin on viisi viikkoa balettia, sitten viisi viikkoa show-tanssia ja vielä viisi nykytanssia. Olen yhtä aikaa aivan mehuissani ja aivan kauhuissani - luin nimittäin pienenkin präntin jossa sanottiin että "aikuisten" tarkoittaa yli 16-vuotiaita. Minähän olen viittä vaille 30. Eikä mulla ole kuin nimellinen jazz-tanssitausta, eikä olemus nyt muutenkaan ole kovin ballerinamainen. Mutta se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa.

Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.

Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.

Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.

Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.

Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.

Elämän tapailua

Kuinka sitten kävikään?

Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.

Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.

Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.

Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:

Oi ruoka, ruoka, antaja Ilon ainaisen!

Aamupala mi hengen nostaa, kantaa päivään alkavaan. Ken aamukahviin kielen kastaa, uskoo uuteen huomiseen.

Välipalaa, välipalaa! Siihen mieli karkailee. Se ottaa pienen hetken aikaa, Fazerinan muotoisen.

Lounastunti, nyt se alkaa!

Ja siihen loppui veto. Mutta siis joo. Syöminen, sydän sydän sydän.

Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.

Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.

Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.

Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.

No, ehdittiin me vähän lomaillakin.