sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Hävettää

"---Toisaalta häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys. Häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisen seurauksena saatetaan peittää aito minä, minkä seurauksena voi olla elämän suorittaminen epäaidolla minuudella esiintyen. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta.
Muinaiskreikassa häpeää tarkoitti sana aidos, mikä kytkee häpeän alastomuuteen. Häpeän ja syyllisyyden tunteet kytkettiin tuohon aikaan ruumiillisiin aistimuksiin; häpeä on nähdyksi tulemista, mikä ilmenee esim. Raamatun tarinassa Aatamin ja Eevan kokemasta alastomuutensa häpeästä (häpeän seksuaalinen aspekti) perisynnin jälkeen. Häpeä heijastaa sen, millaisissa olosuhteissa tulemme nähdyksi. Tällöin häpeän juureksi tulee häväistys.---" -via Wikipedia

Joo. Joo-o. Joopa joo.

Puhuttiin eilen treenien jälkeen vitutuksesta ja siitä kuinka monta kertaa kukin on itkenyt treenien jälkeen, niiden aikana tai ylipäätään niiden takia. Itse olen niellyt kyyneliä useampaankin otteeseen -sekä treeneissä että niiden jälkeen- useimmiten häpeästä. Pahin nöyryytys tuli alkeiskurssilla kun jouduin kyykkäämään hyppyboxin päälle olemattoman liikkuvuuden takia (pääsin boxista eroon huhtikuussa, huraa!). Jouduin ihan tosissani tekemään töitä etten puhjennut vollottamaan kesken tunnin, että olenko oikeasti niin paskassa jamassa että joudun tällaista kuntoutusmeininkiä sietämään.

Kertaakaan ei ole tullut tippa linssiin liian rankoista treeneistä, mielihyvästä onnistumisen takia pari kertaa. (Olen siis ihan naurettavan herkkä itkemään, mm. coca-colan joulumainos jokunen vuosi sitten oli tosi paha.)

Olen miettinyt häpeää ja sen halvaannuttavaa vaikutusta omaan elämääni muutenkin paljon viime päivinä, sehän meinasi kampittaa koko tämän projektin: kas kun se, että epäonnistun jossain asiassa on yhtä kuin se, että olen epäonnistunut ihminen - Epäonnistuja. Häpeän saa heräämään mikä tahansa huomio (=vainoharha) siitä, että poikkean joko taidoiltani tai ymmärrykseltäni muusta massasta negatiiviseen suuntaan. Invakyykkäys on vain pisara huonommuuden valtameressä, siellä uiskentelevat jo mm. vanhat kaverini ruma, tyhmä ja saamaton (nää p*skiaiset sais kyllä jo hukkua).

Tämä Epäonnistuja sitten toteaa että oliskohan järkevämpi kuitenkin jättää menemättä treeneihin ensi kerralla, kun enhän mä kuitenkaan siellä mitään osaa ja kaikki vaan nauraa (oikeasti ketään ei kiinnosta). Ja kun nyt kerran jo aamupalan sörssin niin eiköhän lyödä läskiksi koko loppupäivän syömiset (tämähän on yhtä järkevää kuin jos saisi tikun jalkaan ja päättäisi leikata koko jalan irti samoilla lämpösillä).

Epäonnistuja on hyvä ainoastaan epäonnistumisessa, luovuttamisessa ja itsensä säälimisessä, mutta niissä se onkin sitten maailman paras, oikein kerjäläisten kuningas.

Sepä onkin sitten jännää miten suurta osaa päästäni Epäonnistuja vielä vaan ajoittain hallitsee, vaikka epäonnistumiset ja häpeään kuolemiset ovat oikeasti ihan naurettavan pieni osa siitä, mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut aikaiseksi ja missä olen onnistunut, ihan itse! Enkä nyt tarkoita pelkkiä numeraalisia ja muita mitattavia ja näkyviä tuloksia, vaan tiedon ja taidon ja ennen kaikkea tiedostamisen kasvua, ymmärrystä siitä että mulla on kaikki tarvittavat palikat tehdä ja saavuttaa ihan mitä vaan haluan, kunhat käytän niitä palikoita oikein. Puhumattakaan siitä miten paljon paremmin voin, sekä henkisesti että fyysisesti.

Itse asiassa taidan olla henkisesti vuosikkaan tasolla - Poika saa samantyyppisiä itku-potku-raivareita ihan avoimesti, kun ei onnistu laittamaan hiekkaämpäreitä sisäkkäin, kun minä taas saan niitä pääni sisällä.

Että tällainen treenikaveri mulla aina ajoittain on vieläkin. Ja jos on tähän jollakulla joku viisasten kivi (jolla sen Epäonnistujan sais kolkattua) niin saa hei lainata.


Setä tietää että piilossa on hyvä itkeä.

ps. Huomenna takaisin töihin, eilen onnistuin sekoittamaan puheissa leuanvetoharjoituksen käteenvetoharjoitukseen, onneksi asiakkaat tulevat vasta parin viikon päästä. Jospa saisin kielen takaisin keskelle suuta siihen mennessä.

6 kommenttia:

  1. Hyppäät joskus aika syvälle näissä postauksissasi, niin kuin nytkin. Minua miellyttää, sillä ajattelen usein samalla lailla. Monet muutkin ajattelevat - hyvä siis että sanot!

    Minusta, nautiskelijasta ja lepäilijästä, tuo lajisi kuulostaa tosi rankalta, myös henkisesti? Kun itse saan lähdettyä pyöräilemään/uimaan/kuntosaliin perustekemisille, saan vain mielihyvää sekä siitä tekemisestä että nimenomaan siitä että sain tehtyä! Mutta näissä liikunnoissa ei ole ryhmän tukea, ei hyvässä eikä pahassa.

    Kun sinulla nyt on uusi pyörä ja taas työmatka, saanet yhdistelmästä lisää liikuntaa? Jos tuntuu hyvältä, tee mutkia matkalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on sitä, rankkaa monin eri tavoin. Saan toki mielihyvää siitä ja paljonkin, enhän muuten jaksaisi käydä. Ottaa ja antaa. :)

      Poista
  2. Käteenvetoharjoitus.. *reps* :DD

    VastaaPoista
  3. Tunnistan itseni tuosta Epäonnistujasta. Jätän tosi paljon tekemättä asioita, koska pelkään hysteerisesti epäonnistumista tai että joudun häpeämään. Kesti todella kauan, että sain raahattua itseni bodypumpiin -siellähän joutuu taiteilemaan levypainojen kanssa kaikkien edessä! OMG!

    Mut oikeasti toi haittaa välillä jopa normaalia elämää :<

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, niin myös täällä. Ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa henkistä kasvua kun ilmiön sentään jo tunnistaa?

      Poista