Maanantai

Ruokakin murjottaa.

Paprika ei ala enää mitään.

Meillä ei nukuta joten kaikki on nyt vähän plääh.

Eikä voi edes syödä vitutukseen.

Vääryyttä perkele.

Just do it

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään treenaamisesta. Nokkelimmat-pokkelimmat teistä jo varmaan arvaavatkin mistä se johtuu, mutta muille selvennykseksi: ei ole ollut kirjoitettavaa, kas kun en ole treenaamassa käynyt.

Tuli töihinpaluushokki. Kolmen viikon tauon jälkeen kävin kaksissa treeneissä. Tuli flunssanperkeles, ensin Pojalle, sitten Miehelle ja lopulta Fätille. Taas olen kolmatta viikkoa tauolla ja hyperventiloin sielussani menetettyä aikaa ja lihasmassaa. Treenikaveri meni tuloksissa ohi kovaa jo kauan sitten ja alkeiskurssin aloittanut työkaveri sai heti ensi yrittämällä kumpparin kanssa leuan vedettyä.

Minä hinkutan ja junnaan paikallani, sekä painossa että treenituloksissa vaikka pään sisällä tuntuu että olen aivan eri ihminen kuin tammikuussa.

Tässäpä siis seuraava kasvun paikka. Crossfitin käyttöohjeissa sanotaan että ego pitäisi jättää salin oven ulkopuolelle, kukaan ei vaan maininnut että se tuntuu olevan se hankalin osuus. On täysin mahdotonta olla vertaamatta omia tuloksia muiden tuloksiin, vaikka työmäärä on aivan eri ja tavoitteet samaten.

Olen koko ajan hokenutkin etten halua painon pudotuksesta ja kuntoilusta tulevan mitään missiota jonka ympärillä elämäni pyörii, vaan muita elämänalueita ja arjen keskellä jaksamista tukevan sivuprojektin.

So why the long face? No koska olishan se nyt vaan niin ihanaa jos pelkkä hyvä aie palkittaisiin. Ja koska jossain takaraivossa jyskyttää koko ajan pelko siitä etten ikinä saa mitään aikaiseksi ja sittenhän sieltä jo taas ryömii esille se Epäonnistuja.

Mutta: Mitä sitten jos en etene? Treenaaminen on kuitenkin kivaa.

Olenko tulosvastuussa muille kuin itselleni? En.

Pääseekö perille vähän hitaamminkin? Aivan varmasti.

Joten mitä tehdään? Treenataan kun ehditään, ja nautitaan siitä omasta keskinkertaisesta hiihdosta.

Hengitä. Innostu. Älä pelkää.

Treeneihin raahautumista odotellessa, tekeekö kukaan teistä kotijumppaa, ja minkälaista/millaisella rekvisiitalla?

Itsensäyllättäjä

Tyhjentelin tuossa aikani kuluksi noin 15 (no okei, ehkä 8) puolityhjää (tai -täyttä, riippuen kumpaa ihmislajia edustat) käsilaukkua naulakosta roikkumasta.

En jaksa uskoa että olen ainoa jolla tämä syndrooma on, mutta en siis ikinä, kirjaimellisesti IKINÄ, tyhjennä laukkua tai reppua sinne kertyneestä roinasta ja ryönästä kun vaihdan sen johonkin toiseen. Tämä on johtanut siihen, että meillä on eteisessä kolmessa naulassa roikkumassa juurikin nuo 8-15 erilaista laukkua, pussia, nyssykkää ja reppua, jotka tukkivat käytännössä kulun toiseen makuuhuoneeseen. (Lukiossa paras ystäväni vitsaili että maailmanlopusta selviävät hengissä seuraavat: Cher - koska siinä naisessa ei ole mitään orgaanista jäljellä; torakat - no siis tietty; Sointu - koska jos jostain maailmassa löytyy välineet maailmanlopun selättämiseen niin se on minun laukkuni.)

Päätin sadepäivän ja syntien sovittamisen nimissä (olen toista viikkoa räkätaudissa, siis pakkohan tämän on jo olla rangaistus jostain) tullata kokoelman ja heittää samalla kaameimmat laukut vesilinnulle. En yhtään osannut odottaa millainen syväluotaus allekirjoittaneen luonteeseen ja henkilöhistoriaan oli tulossa.

Eli tervetuloa meille vaan CSI, näiden johtolankojen perusteella olen
- pahemman luokan "hoarder" (EI SITÄ KOSKAAN TIIJÄ JOS TÄTÄ KUITTIA/KARKKIPAPERIA/FLYERIA/JNE. JOHONKIN VOIS VIELÄ KÄYTTÄÄ, EN VARPPINA HEITÄ POIS)
- ketjupolttaja (lopetin vuonna 2009, hyvä että laukuista löytyi silti kolme sytkäriä)
- todella pahasti hormonihäiriöinen (kellontarkasta kierrosta huolimatta joka perkeleen pussista löytyi aski tamponeja ja vähintään yksi reissussa rähjääntynyt terveysside)
- vimmainen muistiinpanija (lopetin laskemisen viidennen kynän kohdalla joka löytyi vasta kolmannesta laukusta)
- pahemman luokan tukanräplääjä (no juu, tämon tottakin jopa, terv. joka laukussa vaan on oltava viisi pinniä ja hiuslenkki)
- mielipuolisen happovaivainen (rennien valmistus ei lopu niin kauan kuin minussa henki pihisee, neljä kokonaista levyä ja muutama yksinäinen susi)
- elinikäinen oppija (Excel 2010 perusteet-kurssin slideshow printteinä, kun eihän sitä koskaan tiedä milloin taulukko-ongelma iskee)
- neuroottinen purkanmässyttäjä (tämän tunnustan myös todeksi)

Olenko se todella minä vai onko käsilaukun sisältö identiteetin manifestaationa vääristynyt? Voisiko nämä löydökset nähdä timantista poishioutuneina hippuina, persoonan sahanpuruna jolla ei enää mitään tee kun siis kyseessähän ei ollut laukku jota juuri nyt käytän? Vai onko tämä todella karu totuus.

Oli miten oli, ehkä yritän jatkossa hillitä kaman laukkuun haalimista. Tai laukkujen haalimista. Tai haalimista ylipäätään...

Mielensäpahoittaja

Huhuu, onko täällä ketään?

Olen toki kuullut tuoreiden ja ei ehkä enää niinkään tuoreiden vanhempien valitusta Oman Ajan Puutteesta, mutta nyt kun se konkretisoitui arkitodellisuudeksi niin tsiisus. Onpas tämä, kokonaisvaltaista nyt tämä elämä. Kuitenkaan en ole edes kovin pahoillani, sillä ehdin aika monta vuotta löllyä epämääräisessä vapaa-aikahötössä saamatta juuri mitään oman elämäni kannalta merkittävää aikaiseksi. Nyt on täynnä kalenteri, päivät, syli ja sydän. Ei se väärin ole.

En kyllä oo tommonen hot mama, vielä.

Sellaista tulin vain raportoimaan (palatakseni postauksen otsikkoon) että mulle avautui tuossa pari viikkoa takaperin työvaatetta shoppaillessa se, miten käsittämättömän määrän turhaa mielipahaa olen kokenut elämäni aikana ulkonäön takia. Ja kaikkein korneinta on se, että nyt kun olen "isompi tyttö" (tälle ilmaukselle voisi muuten kanssa keksiä jonkun sellaisen korvikkeen ettei aina tee mieli alkaa puukottaa itseään naamaan silkasta itseinhosta sen käytön takia) kuin ikinä ennen työurani aikana, kärsin ulkonäköpaineista vähemmän kuin ikinä ennen. Esimerkkinä, ostin erittäin mutkianuolevan paitamekon kokoa 46, sovittaessa totesin että kas, mahahan se siellä pömpöttää - ja ostin sen silti. Ja olen jopa käyttänyt sitä töissä. Huraa! (FYI: kandee muuten laittaa töihin pyöräillessä jotkut kunnon pöksyt alle tai vaihtaa mekko vasta töissä, nimim. Virkanaisen villi viuhahdus)

Ei olisi kuulkaa tullut kuuloonkan tällainen vielä pari vuotta ja vaatekokoa sitten. Jos vaikka käsivarret oli liian lihavat muuten täydellistä mutta hihatonta mekkoa varten, niin ei voinut edes sovittaa, saati ostaa, saati käyttää julkisesti. Joka ostosreissulta palasin itkua vääntäen ja myrskynmerkkinä kun olin niin ruma ja huono. Voi haloo. Miten olen jaksanut olla niin sietämättömän itsekriittinen ja itsekeskeinen?! Mitäs jos olisin vaikka laittanut kaikki liikenevät paukut johonkin kehittävään toimintaan, lukenut pari järkevää kirjaa tai vaikka opiskellut tai kehitellyt lääkettä AIDSiin?

Montakohan kuukautta olen yhteenlaskettuna itkenyt ja rypenyt itsesäälissä kun en ole itselleni kelvannut. Hirveää haaskausta. Hyh. En nyt tarkoita että kuljeskelen täällä nykyään ympäriinsä itsevarmuutta uhkuen ja tyrmään vastaantulijat silkalla ylemmyydentunnolla, mutta en aio säästellä itsestäni tykkäämistä siihen maagiseen painoon pääsyyn saakka, vaan nautin maisemista jo menomatkalla.

Tältä muuten näyttää Virkanainen @ 88kg. Tämä ei ole Se Mekko.

 

Pikkusiskolle

Samaisella ostosreissulla kuulin arviolta 13 v. tyttöjen tohkeissaan käytyä tykkäämiskeskustelua. Joku oli siis joltain pojalta rohkaistunut kysymään että tykkääksä musta, ja vastaus oli että oot sä ihan jees. Porukan liideri totesi tähän kaikenkokeneeseen sävyyn että kyl se tykkää, jolloin joku likoista sanoi hiljaisella äänellä että musta ei tykkää kukaan.

Pikkusisko, minä tykkään susta ihan hirveästi. Vielä pikkulapsen pehmeyttä poskissa ja liian pienessä topissa siinä palellessasi olet täydellinen. Olet täydellinen aina, kun kukaan ei katso ja ketään ei kiinnosta eikä kukaan tykkää. Olet täydellinen ihan koko ajan. Minä tykkään sinusta maailman eniten, ja toivon niin kovasti ettei sinusta tule tällaista mielensäpahoittajaa, joka räpiköi tykkäyssuossa tyhjän päiten liki 30 vuotta ennen kuin tajuaa että jalathan on osuneet pohjaan jo pitkän aikaa.

Nyt mene ja valloita maailma, hus. Ja soita äidille.

Kiire

Niin kiire ettei ehdi mitään tehdä, salilla käydä tai päivittää. Kai tästä tulee vielä joskus arkipäivää eikä jatkuvaa poikkeustilaa tästä lapsiperheilystä?

88,6kg

Jumaleissön. Vituttaako™ toimii ihan oikeasti. Olen nero.

-900g. Pudotettavaa jäljellä 8,7kg, se tekee 435g/viikko. Kyllä tämä tästä.

Töissä

Mikä kaikki on toisin lapsen jälkeen, osa MXVI: omaa aikaa nyt ei vaan kerta kaikkiaan ole, saanen sieluni takaisin joskus parinkymmenen vuoden päästä kun viimeinenkin lintu lentää pesästä. Siihen asti:

Nimim. Likavaippa ei onneksi lähtenyt roskapussin mukana töihin ja käsilaukku kaatikselle, melkein kyllä mutta ei ihan. Olen siis vielä voiton puolella.

Yritän parhaani mukaan muistaa huomenna käydä vaa'alla. Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, muuten mörökölli minut vieköön.