Mielensäpahoittaja

Huhuu, onko täällä ketään?

Olen toki kuullut tuoreiden ja ei ehkä enää niinkään tuoreiden vanhempien valitusta Oman Ajan Puutteesta, mutta nyt kun se konkretisoitui arkitodellisuudeksi niin tsiisus. Onpas tämä, kokonaisvaltaista nyt tämä elämä. Kuitenkaan en ole edes kovin pahoillani, sillä ehdin aika monta vuotta löllyä epämääräisessä vapaa-aikahötössä saamatta juuri mitään oman elämäni kannalta merkittävää aikaiseksi. Nyt on täynnä kalenteri, päivät, syli ja sydän. Ei se väärin ole.

En kyllä oo tommonen hot mama, vielä.

Sellaista tulin vain raportoimaan (palatakseni postauksen otsikkoon) että mulle avautui tuossa pari viikkoa takaperin työvaatetta shoppaillessa se, miten käsittämättömän määrän turhaa mielipahaa olen kokenut elämäni aikana ulkonäön takia. Ja kaikkein korneinta on se, että nyt kun olen "isompi tyttö" (tälle ilmaukselle voisi muuten kanssa keksiä jonkun sellaisen korvikkeen ettei aina tee mieli alkaa puukottaa itseään naamaan silkasta itseinhosta sen käytön takia) kuin ikinä ennen työurani aikana, kärsin ulkonäköpaineista vähemmän kuin ikinä ennen. Esimerkkinä, ostin erittäin mutkianuolevan paitamekon kokoa 46, sovittaessa totesin että kas, mahahan se siellä pömpöttää - ja ostin sen silti. Ja olen jopa käyttänyt sitä töissä. Huraa! (FYI: kandee muuten laittaa töihin pyöräillessä jotkut kunnon pöksyt alle tai vaihtaa mekko vasta töissä, nimim. Virkanaisen villi viuhahdus)

Ei olisi kuulkaa tullut kuuloonkan tällainen vielä pari vuotta ja vaatekokoa sitten. Jos vaikka käsivarret oli liian lihavat muuten täydellistä mutta hihatonta mekkoa varten, niin ei voinut edes sovittaa, saati ostaa, saati käyttää julkisesti. Joka ostosreissulta palasin itkua vääntäen ja myrskynmerkkinä kun olin niin ruma ja huono. Voi haloo. Miten olen jaksanut olla niin sietämättömän itsekriittinen ja itsekeskeinen?! Mitäs jos olisin vaikka laittanut kaikki liikenevät paukut johonkin kehittävään toimintaan, lukenut pari järkevää kirjaa tai vaikka opiskellut tai kehitellyt lääkettä AIDSiin?

Montakohan kuukautta olen yhteenlaskettuna itkenyt ja rypenyt itsesäälissä kun en ole itselleni kelvannut. Hirveää haaskausta. Hyh. En nyt tarkoita että kuljeskelen täällä nykyään ympäriinsä itsevarmuutta uhkuen ja tyrmään vastaantulijat silkalla ylemmyydentunnolla, mutta en aio säästellä itsestäni tykkäämistä siihen maagiseen painoon pääsyyn saakka, vaan nautin maisemista jo menomatkalla.

Tältä muuten näyttää Virkanainen @ 88kg. Tämä ei ole Se Mekko.

 

Pikkusiskolle

Samaisella ostosreissulla kuulin arviolta 13 v. tyttöjen tohkeissaan käytyä tykkäämiskeskustelua. Joku oli siis joltain pojalta rohkaistunut kysymään että tykkääksä musta, ja vastaus oli että oot sä ihan jees. Porukan liideri totesi tähän kaikenkokeneeseen sävyyn että kyl se tykkää, jolloin joku likoista sanoi hiljaisella äänellä että musta ei tykkää kukaan.

Pikkusisko, minä tykkään susta ihan hirveästi. Vielä pikkulapsen pehmeyttä poskissa ja liian pienessä topissa siinä palellessasi olet täydellinen. Olet täydellinen aina, kun kukaan ei katso ja ketään ei kiinnosta eikä kukaan tykkää. Olet täydellinen ihan koko ajan. Minä tykkään sinusta maailman eniten, ja toivon niin kovasti ettei sinusta tule tällaista mielensäpahoittajaa, joka räpiköi tykkäyssuossa tyhjän päiten liki 30 vuotta ennen kuin tajuaa että jalathan on osuneet pohjaan jo pitkän aikaa.

Nyt mene ja valloita maailma, hus. Ja soita äidille.