Taivaallinen väliintulo & ehtoollinen jonka piti olla viimeinen

Sekä synnintunnustus. Sehän on kuitenkin viikko ennen pääsiäisviikkoa. Pistää paatuneimmankin pakanan polvilleen tuollainen suklaamunavyöry ja mämmimayhem.

Minun piti ryhdistäytyä maanantaina - ja ihan oikeesti, mikään laihis vaan ei voi alkaa esim. torstaina, piste. Imuroin napaani jäähyväisiksi 270g Milkan toffeenappisuklaalevyn, sekä 300g suolapähkinäkokoelman. Ja sitten oli muka niin paha olo ettei kyllä ainakaan "niinku ihan toooosi pitkään aikaan" tee mieli mitään makeeta.

Noh, kyllähän sitä "niinku ihan tosi pitkää aikaa" melkein 12 tuntia kesti.

Olen tällä viikolla syönyt aamupaloilla leipää kun pitäisi syödä puuroa. Lounaaksi sen törkeen ison salaatin lisäksi paistettuja perunoita ja liikaa kastiketta. Välipalaksi en mitään johtuen siitä että on paha mieli kun söin lounaalla liikaa ja on muuten mahakin vähän kipeä, mikä johtaa sitten kotona taas kauniisti sanottuna ylilyönteihin, rumasti sanottuna raskausarvet reväyttäviin WTF?!-mättöihin, ja iltapala onkin taas pahasta mielestä ja olosta johtuen joko Pojan iltapalan jämät tai joku muka terveellinen maustettu rahka. Ja arvatkaa onko sitten aamulla mitään kiinnostusta kunnon puuroa kohtaan kun on metrinen tatti otsassa heti herättyä verensokerin raahatessa miinuksella ja kun keskellä yötä on pitänyt herätä paitsi Pojan kanssa eroahdistushölkälle, myös vetämään pari rennietä kun niin ihanasti lämmittää ruokatorvessa kaiken ruokaperseilyn jäljiltä.

Hohhoijaa.

Painoa on kertynyt mukavasti kilon verran takaisin, siitä nätistä 85,4 koogeestä tuonne 86,6 hujakoille.

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, olen ollut aivan törkeän vetämätön viime aikoina. Ei kiinnosta eikä innosta. Sehän on siis mielestäni ollut syy siihen että ei ole inspiroinut ruokakuri tai treenaus. Vaan mitä jos... mitä jos... Mitä jos se löyhä ruokakuri ja uskon puute ja laihislomailu onkin ollut SYY siihen että olen ollut offline, nuupallaan ja muutenkin pöhelö ja pihalla?

Ooh. Olen nähnyt valon, jos nyt pieni sivuaskel täältä pääsiäistunnelmista tuonne helluntain puolelle sallitaan. Vielä kun laskeutuisi se henki päälle ja täyttäisi mut uskolla siihen että tämä vänkääminen kannattaa ja että tässä on ylipäätään mitään mieltä ja järkeä. Olen kyllä todella pahassa uskonpuutteessa just nyt.

En oikein tiedä että millä itseäni motivoisin tai puskisin. Se viime vuoden palo on hiipunut ja vielä olisi matkaa jäljellä tuommonen kymmenen kiloa.

Joten kysynkin nyt teiltä rakkaat lukijat:

MIKSI FÄTISTÄ PITÄISI TULLA FITTI?

Aloitin laihduttamaan koska olin ihan törkeän huonossa kunnossa fyysisesti, ja todella syvästi onneton. Tässä matkan varrella olen paitsi pudottanut vähän painoa (ja lihonut ja pudottanut ja lihonut jne.), myös oppinut sen, ettei ihmisarvoni ole kiinni siitä onnistunko painotavoitteissani vai en. Kysymys on otteesta elämään. Siis minun kohdallani, huom.hox. Olen saanut taas äitiytymisjärkytyksen ja kotona muhimisen jälkeen kiinni langan päästä, eli siitä mitä minun täytyy onneni eteen tehdä. Eikä se -yllätys yllätys- taida olla laihtuminen. Minun onneeni vaaditaan itsensä aktivointia, henkisesti ja fyysisesti. Totta kai on tyydyttävää mahtua ällään äksäksällän sijaan, mutta ei se ole se juttu.

Sen sijaan haluan takaisin ruokaruotuun koska en halua mässyttää rennietä, enkä halua lihota takaisin kiloja. Nyt vaan pitäisi repiä jostain siihen vähän tahtotilaa.

Jännän äärellä

Minä aion tehdä kokeilun. Koska juuri nyt laihistelusta ei ole mitään kirjoitettavaa tuon tilanteen rauhoittamisen lisäksi ja koska kirjoittamisesta kuitenkin nautin, ajattelin kirjoittaa entisen hyvällä tuurilla kaksi merkintää kuussa sijaan kuukauden ajan joka päivä. Muuten tänne ei juuri koskaan tule mitään ja kuivuu vielä kokoon koko kakka.

Eli täten lupaan (sairauspoissaolo-oikeuteen kuitenkin vedoten) kirjoittaa blogiini jotain joka päivä 25.4. asti.

Kautta kiven ja kannon, tai maustamaton, vähärasvainen rahkapurkki minut vieköön.

Kevättalviunilla

Sen lisäksi että kroppa toimii muutenkin huonosti, väärin ja epiksesti, on sisäinen vuosikelloni näemmä ajastettu ihan viimeisen päälle persiilleen. Ainakin minun Naamikseni seinusta on ollut pari viime viikkoa täynnä hehkutusta siitä miten on iiiiiihhanaa kun aurinko paistaa ja siitä saa niin energiaa ja jaadijaadijaa.

EIKÄ SAA. Mitä pidemmäksi päivä venyy, sitä hitaammalla käy Fätti. En ole millään muotoa masentunut, depiksessä tai onneton, kunhan vaan olen henkisesti täysin offline. Ei nappaa, hotsita eikä innosta. Mikään. Ainakaan mikään minkä pitäisi.

Pitäisi treenata. Jos siihen kategoriaan saa laskea saunomisen, haukottelun ja Pojan pusuttelun niin sitten olen treenannut ihan hulluna.

Pitäisi syödä hyvin. No joo. Lipsuu ja liukastelee kyllä nyt tämä mamma vähän turhan paljon vaikka hyvistelysyömisen peruskurssi onkin jo menestyksekkäästi autopilottiin ohjelmoitu. Vielä ollaan 86 soukemmalla puolella, ippa appa.

Pitäisi päivittää blogia. Tsorge tsorge, mutta kun ei mulla nyt vaan ole mitään sanottavaa kun ei kulje ajatus eikä ole tullut mitään tehtyäkään. Ja Pikku Kakkonen alkaa kohta ja sitten taas pusutellaan ja sitten on iltapala. Ja sitten on Miehen pusujen vuoro.

Pitäisi jaksaa tsempata vielä kymmenen kiloa pois. Ainoa ongelma on se että en enää oikein muista mitä tarkoitusta ja päämäärää varten mun tätä laihistelua pitikään tehdä. Klassikkovastaus on että itseään vartenhan se nainen kaiken tekee, mutta kun mulla on itse asiassa ihan hyvä olla jo nyt, tässä miinus kahdeksassa kilossa. Ettäs mites sitten suu pannaan.

Nyt on lisäksi apupyörät otettu pois. Kolmen kuukauden setti omaohjaajan kanssa päättyi viime viikolla. Vielä on yksi treeni rästissä ja uusi keho- ja kuntomittaus edessä. Syömisten ja treenin kanssa olen omillani. Tekisi mieli sanoa 'vapaapudotuksessa', mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä:

Yllättäen ei iskenyt mitään ihan hervotonta NYMMÄÄSYÄNKAIKEN vaihdetta päälle kun ulkoinen kurinpito loppui, mikä kertonee ainakin sen että rehellisen ruokapäiväkirjani pohjalta laadittu siistitty ja karsittu ohjeistus toimi todella hyvin. Ei ehtinyt syntyä turhautumia, ja vaikka ajoittain lipesin ja väritin ohjetta viivojen ulkopuoleltakin, tippui paino kuitenkin aika mukavasti. Kovasti ja pyhästi aion pitää ohjeesta myös jatkossa kiinni. Jos se ei ole rikki, sitä ei korjata.

Sitä paitsi vähän kun kuitenkin kaupassa mopo keuli ja ostin koko kolmen kuukauden ajan himoitsemaani juustoa, niin eihän se kerpeles enää edes maistunut! Mikä kauhea stragedia! Eikä sitä leipääkään enää niin tee mieli.

Mutta niin.

Olisiko tämä nyt sitten ultrakevyt versio siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi elämä sen jälkeen kun on vankilassa raitistunut?

Kumpparileuka

Check.

Oli vuoden 2012 tavoite mutta kyllä mä nyt vähän varmaan saan leuhottaa vaikka puolellatoista kuukaudella viivästyikin.

Hihkuin tätä Naamakirjassa. Maan pinnalle palautti aika pian se, että edellisen sukupolven edustajille tuntui olevan aivan käsittämätön ajatus koko kumpparileuka, että miten se oikein tapahtuu. Minä selitin sitten että: "Kumppari laitetaan toisen jalkapohjan alle ja se on toisesta päästä siinä tangossa kiinni. Semmonen pitkä ja leveämpi malli. Sattuu perseelle räpsähtäessä." Tähän tuli toiselta kommentti: "Minä luin - olen hyvä lukemaan - että kumppani ja ajattelin että joku nostaa takapuolesta. Se oli jotenkin realistisen kuuloista, sorry."

Eikä siinä vielä kaikki. Jonkun ajan päästä ensimmäinen kyselijä kysyi privaatisti että: "En vieläkään ymmärrä sitä Fätin leuanveto- ja kumpparijuttua, mutten kehtaa laittaa sitä julkipuolelle. Vai onko se leuka jotakin muuta kuin leuanveto?" No johan nyt on kumma. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Latasin sitten tämän kuvan selitykseksi.

via http://pumpumkatti.blogspot.fi/2011/11/kumpparijumppaa.html

Vastaus: "Heureka. Kumppari on siis kuminauha eikä kumisaapas."

Niin.

Ajatus kumppanileuasta jäi silti viehättämään. Siitähän voisi väännellä jonkun tandem-crossfitsuuntauksen. Vähän niin kuin akankanto muttei sinne päinkään. Valitettavasti nyt on pää niin täynnä räkää - jep, vastahan tämä on neljäs tauti tälle vuodelle 2013 - etten jaksa tätä ajatusta pidemmälle venyttää, mutta tässä tällanen kuva koska tuolta kuvittelen leukaa vetäessäni näyttäväni.

 Tai tältä.
 

*söpöysöverit*

Lauantaitreeni vs. lauantaikänni

Arvatkaa mitä?

Kävin lauantaina tekemässä WODin ensimmäistä kertaa lokakuun lopun jälkeen! Ja se oli ihan mahtavan mukavaa. Kauas on tultu siitä kun vielä nelisen vuotta takaperin parasta mitä tiesin lauantaina voivan tapahtua oli tukka vaateriin, silmät pandoiksi ja känni päälle. Baariin oli ihan pakko päästä.

Jäin miettimään tätä muutosta hippasen järkyttyneenä, kunnes tajusin että CF-treeni on itse asiassa känni selvinpäin. Baari-iltaan on ällistyttävän paljon yhtäläisyyksia, ne vaan tulee tunnin treenissä pikakelauksella. Jopa seuraava aamu on karmea, eri tavoin tosin mutta kuitenkin.

Kas näin.

TREENI:

 

VS. KÄNNI:

Seuraavana päivänä sitten vannotaan ettei ikinä enää ja viikon päästä viimeistään ollaan taas unohdettu kaikki tuskat.

I rest my case.

Sen näkee naamasta

Otettiin uusi kuva kulkukorttia varten töissä. Kymmenen vuotta kestäneen työsuhteen aikana on muuttunut sekä naama että nimi, joten kun tukka oli kerrankin nätisti ja silmäpussit piilossa, päätin käydä esittelemässä kameralle puuttuvia fotogeenejäni.

Ja mikä olikaan lopputulos? Jumaliste. Rillit on kuin suotutkija Kämäräinen-Mäkäräisellä mtv3:n asiantuntijahaastattelussa paria sekuntia ennen jäätymistä.

Eikä siinä vielä kaikki. Latasin kuvan Naamakirjaan kavereiden naurettavaksi, ja sen lisäksi että tämä oli kuulemma Hyvä Kuva allekirjoittaneesta, arvasi yhden tuttavan mies (jota en siis ole koskaan tavannut ja joka ei tiedä minusta mitään) yhdellä vilkaisulla ammatin.

Olen siis ilmiselvä kirjastonhoitaja, ja kaiken lisäksi homssuinen sellainen.

Nyt siis herääkin kysymys että hakeutuvatko ihmiset itsensä näköisiin ammatteihin vai muuttuvatko he pikkuhiljaa ammattinsa näköisiksi? Lisäksi haluaisin tietää että mikä tuossa tarkalleen ottaen paljastaa mut? Onko se ilme vai noi rillit? Vai vaatetus? Vai yleinen habitus?

Niinhän sitä sanotaan että pariskunnat muuttuvat ajan myötä toistensa näköisiksi, joten muuttuvatko työkaveritkin? Niiden kanssa sitä eniten aikaa kuitenkin viettää, heti puoliskon ja muksujen jälkeen.

Kyllä olen kuulkaa kriisissä. Yleinen mielikuva kirjastonhoitajasta on meinaan aika kaukana tavoittelemastani Tiedostamattaan Seksikäs Ja Salaperäinen Megababe-imagosta.

Onneksi on kuvankäsittely ja lasitkin saa pois päästä. Otettiin kameran kanssa revanssi. Hähähähä.

Ilme on eksynyt edelleen, mutta jospa se siitä vielä Salaperäisemmäksi kääntyisi. Ainakin se suotutkija on saatu häivytettyä. Eikä lopputulos ole sentään tällainen.

Evoluutiosta ja elämäntavasta

Ihminen on väärin suunniteltu. Tai kehittynyt, kun eihän me nyt kreationisteja täällä sentään olla, vaikka yksisarvisiin, romanttisiin miehiin ynnä muihin yliluonnollisiin ilmiöihin uskotaankin. Tähän lopputulemaan pääsin kun pohdin tässä viime aikoina ylivoimaiseksi -tai oikeastaan tavanomaistakin työläämmäksi- käynyttä laihisteluani.

30 000 vuotta nykyihmisen evoluutiota on ohjannut sen aineenvaihdunnan ja järjenjuoksun siihen pisteeseen, että lajin säilymisen kannalta kaikkein parasta olisi maata paikallaan ja syödä, silloin kun ei olla keräilemässä ja metsästämässä. Minä kun metsästän ja keräilen pääasiassa oman lähiön ostarilla, ei siitä kertyvä energiankulutus mitenkään huimaa päätä.

Vielä kun kroppa on kehittynyt niin, että se huolella kerryttää kaiken ylimääräisen energian pahan päivän (nälänhädän) varalta ihon alle, tankkauttaa väsyneenä ja stressaantuneena nopeita hiilareita itseensä ja pää varmistaa sen ettei varppina huvita lähteä hankeen mönkimään, on läskisoosi valmis. On se niin väärin.

Lisäksi minä -tai sitten itse asiassa pikku hiljaa tämän kuun loppuun mennessä hiljenevistä kuntosaleista päätellen aikamoinen könttä Suomen kansaa- on varustettu keskiverto kaksivuotiaan keskittymiskyvyllä ja sitkeydellä. Kolme viikkoa salaattia ja jalkaprässiä ja se siitä.

Olen pudottanut painoa viimeisen vuoden aikana 6 kg. Tuloksen takana on vähintään yhtä monta takaisin lihottua kiloa, ellei jopa tuplat. Olen soutamisen ja huopaamisen kruunaamaton Suomen mestari. Kuinka monta kiloa voisikaan olla nyt pudotettuna, jos olisin sitkeästi pitänyt kiinni suunnitelmista ja jättänyt kylmästi tekosyyt väliin. Huokaus.

Ja silti. Olen aika ylpeä tästä väännöstä. Se on ihan oma ja itse tehty ja ainakin viimeistä piirtoa myöten minun näköinen. Ehkä se kuuluisa elämäntapamuutos tarkoittaakin tätä, eikä mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmeherätystä, jonka jälkeen ei enää ikinä tee mieli suklaata. Ylipainon kertymiseen -23kg- meni kahdeksan vuotta. Olisihan se aika jäätävä veto jos sen kaiken saisi vuodessa liukenemaan.

Ehkä tätä elämäntapamuutosta voisi ajatella eräänlaisena minievoluutiona, yhden ihmisen kehityksenä kohti oman potentiaalinsa maksimaalista käyttöönottoa. Ja sehän ei pelkällä salaatinsyönnillä ja jalkaprässillä onnistu. 

Ja eläköön se pieni mutta merkittävä ero evoluution ja elämäntapamuutoksen välillä, joka mahdollistaa elämäntapamuutoksen tiellä tehdystä virheestä huolimatta yksilön hengissä selviämisen ja uuden yrityksen. Luonnonvalinta onkin sitten jo vähän vittumaisempi kumppani.

Typistetty ja lihavoitu

Minä olen typistänyt itseni ihmisenä.

Tämä ei ole valitusta, ruikutusta eikä minkään sortin avunhuuto, vaan ainoastaan tänään kuumekuopasta noustessa tehty havainto.

Eipä tiennyt tyttö sano Cafen Zen. (Kuva vuodelta 2004)

Olen vaivihkaa ja pieninä palasina viimeisen kymmenen vuoden aikana karsinut itsestäni ja elämästäni pois kaikki ne aiemmin eniten rakastamani rönsyt: musiikin, kulttuuriharrastukset ja vilkkaan seuraelämän.

Pelkkä ajatus siitä, ettei laulaminen enää näyttele elämässäni minkäänlaista roolia tuottaa suorastaan fyysistä kipua vaikka voin vilpittömästi sanoa ettei tää pää kestäisi keikkailua työnä, nyt kun olen saanut sitäkin elämää rakkaan ystävän kautta nähdä.

Tilalle olen ottanut ja saanut perusturvaa ja tasapainoa.  Eikä siinä ole mitään vikaa: olen kiitollinen vakiduunista, omasta perheestä ja omistusasunnosta. Tatuoinnin sijaan otin perennapenkin. Rakastan puutarhanhoitoa. On mahtavaa olla Pojan Äiti.

Mutta. Mutta mutta.

Miksi sitten haamusäryt?

Ongelmana tämä nyt ei varmaan ole kovin originelli - olen melko varma että aikamoinen prosentti Suomen työssäkäyvästä aikuisväestöstä potee melkoista maailmantuskaa aina ajoittain.

Haamusärky puuttuvista rönsyistä tulee lihaksi minulla tuossa vyötärön, pakaran ja reiden seutuvilla kaikkein näkyvimmin. Jotain emotionaalisesti tyydyttävää täytyy ihmisen tehdä, jossei muuta niin onnellisimmillaanhan ihminen on silloin kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos.

Vietänkin siis näemmä aavistuksen pitkäksi venähtäneitä Kadonneen Nuoruuden ruumiinvalvojaisia.

Nyt herääkin kysymys: mitä ihanaa ja emotionaalisesti tyydyttävää hommaa keksisin syömisen sijaan?

Miten tullaan onnelliseksi?

Opettelenko katsomaan tätä itse rakentamaani todellisuutta uudesta vinkkelistä vai lähdenkö muuttamaan sitä? Opettelenko uuden asenteen vai onko tämä kenties jonkunlaisen käänteen -edes pienen sellaisen- paikka?

Nythän ei oikeastaan ole kyse minkään konkreettisen asian puuttumisesta vaan sielun nälästä. Jotain puuttuu.

Vai olenko vaan kertakaikkiaan niitä ihmisiä joilla on aina sielussa reikä. Niitä jotka voivat itkeä vuoden ajan sydänsurua sellaisen ihmisen perään jota eivät ole koskaan edes suudelleet. Niitä jotka olisivat onnellisia jos vain. Jos jos jos.

Perkele. Nyt äkkiä jotain säpinää.