On ollut ihan hirveä syksy. Syyskuun alusta koko ajan kipeänä. Viime viikon treenien jälkeinen euforia kesti viikonloppuun asti, sitten alkoi yöralli ja uusi tauti.
Syyssuohon uudelleen vajonneena päätin ostaa itselleni aikaisen joululahjan: personal trainerin. Tässä viimeisen 10 kuukauden aikana on käynyt aikalailla selväksi että en ilman selkeitä ohjeita ja valvontaa ja perseelle potkimista pysty tähän. Joten ostan perseellepotkijan ja ohjeistajan. Eiköhän terveyteni ole sen arvoinen.
Nyt sitten pitäisi enää löytää personal trainer, joka ymmärtää kotiuraäitinahjuksen tarpeet ja resurssit. Ja joka ei maksa ihan hunajaa. On varmaan samaa sarjaa ilmiö kuin yksisarviset, lumimiehet ja romanttiset, empaattiset ja lojaalit miehet.
Sellainen paha mieli että tekisi mieli laittaa sydämelle villasukat jalkaan ja peitellä se nukkumaan. Särkee.
Tämän tekstin otsikkona piti seistä notta Romuna. Kas kun sain eilen vääntäydyttyä ensimmäistä kertaa sitten syyskuun 15. ja lenssukierteen jälkeen treeneihin, ja ilman muuta oletin olevani aivan rikki sekä henkisesti että fyysisesti, mutta päässä kaikuikin heti alkulämmittelystä lähtien vain että
Virnistys sinkui tämän päivän puolelle ruokikselle asti, kunnes vahvistuvat lihasjumit ja Wordin kanssa taikinointi alkoivat vaatia liikaa keskittymiskykyä jotta olisi enää naamalihaksisto taipunut ko. ilmeeseen. Mutta aivan törrrrrrkeen mahtavan ihanan ihmeellistä oli.
Olin viittä vaille pakokauhuinen kun menin salille mutta en ollut kuitenkaan taantunut läheskään niin paljon kuin kuvittelin. Ehkä viime aikojen reality-mammajumppa -josta lisää lähiaikoina- on auttanut pitämään kuntoa yllä. (FYI: paino ei ole laskenut mutta ei ole noussutkaan.) Treenikaverin roudaaminen (70+kg) alkulämmittelyssä sujui mukavasti, kottikärrykävelyä menin tatamin päästä päähän vaikka aikaisemmin en ole päässyt edes puoleen väliin yhtä sivua. Sumo-mave 50kg oli aika helppo kunhan tekniikka löytyi, eikä wodikaan tehnyt (liian) pahaa. Ja kaikki tuntui aivan mahtavalta. (HUOM! Tuntui, as in 'tuntuu' imperfektissä, tänään on sitten ollut enenevissä määrin hankalaa kaikki; tuolista ylös nouseminen, kahvikupin nostaminen, kenkien jalkaanlaitto...)
Ainoa pieni shokinpoikanen oli se kuinka suosittu Minun Lajista on tullut elokuun jälkeen, tunnilla oli varmaan 20 tyyppiä kun aikaisemmin on ollut +-10. Olen tietenkin tosi tyytis salin puolesta, toivottavasti kovasti työstä alkaa nyt palkintoa tulemaan. Onneksi oli tuttu treenikaveri ja kaksi ohjaajaa paikalla, sain ihan superia henk.koht. ohjausta liikkeisiin vaikka olikin tupa täynnä.
Maha pystyssä
Kävin ostamassa evästä iltavuoroa varten, ettei tule sitten kotona mätettyä koko jääkaappia kitusiin heti kun pääsee ovesta sisään. Siinä oli tutuksi käynyt tiskari nojailemassa tiskiin ja hän sitten hetken Fättiä katseella mittailtuaan loihehti lausumaan että
"ONKO SHIELLÄ POIKKA MJAHASSA?"
...eiku tuli jo tossa reilu vuosi sitten...
"AI MJINÄ KAATSOIN ETTÄ SHULLA ON JO UUSI TULOSSA!"
...eiku tää on vaan teijän hyviä eväitä tää pullotus...
Henkistä kehitystä on tapahtunut: aikaisemmin olisi itkettänyt, nyt ihan vilpittömästi vaan nauratti.
Ja sellaisenkin ajatuksen -henkisestä kasvusta puheen ollen, tai no oikeastaan ihan asiasta ovennuppiin, kunhan nyt avaudun- sain tuossa iltana muutamana päähäni että jos ei ole väliä sillä, mitä muut minusta ajattelee, vaan sillä mitä minä minusta ajattelen, niin silloin on itse asiassa väliä minulle vain sillä, mitä minä muista ajattelen. Tadaa, ja kas näin on taasen yhdestä tunnekoukusta vapauduttu. Että saat olla vaikka millainen kylmäilevä ja etäinen vittupää, minusta olet silti ihana. (ai miten niin koiraihminen...)
Ja nimpparitkin vielä, silloinhan ei tunnetusti kalorit tartu. Tralalaa.
Itsellä keuhkomätä, Miehellä pernarutto ja Pojalla suu- ja sorkkatauti. Ei ole kirjoitettu tämän syksyn aikatauluihin näemmä minun kohdalle jumppahetkiä, hohhoijaa.
Näin siinä varmaan sitten käy jos ja kun joskus pääsen takaisin salihommiin, Fätti kuittaa.
Se on täällä taas. Ihanan kamala syksy ja syksynsynkeä mieli. Minä kyllä tykkään syksystä tietyssä määrin hirmuisesti (elo- ja syyskuun illat ovat ehkä parasta mitä tiedän kunnon ukkosmyräkkää lukuunottamatta) mutta sitten kun päästään tänne lokakuulle, marraskuusta puhumattakaan, alkaa ahdistaa.
Sytyttäkää nyt jo ne valot tuonne, oikeesti. Missä on aurinko? Miksi aina vaan sataa? Satunnaiset harmaat päivät joita jaksan lokakuun alun yli fiilistellä mukavana vaihteluna, alkavat painaa niskaa kumaraan ja kulmia kurttuun. Mikään ei oikein tunnu miltään. Puheeseen hiipii mariseva sävy ja pienetkin asiat vituttavat ihan kohtuuttomissa määrin. Koko ajan on sellainen olo että pitäisi olla Jossain muualla ja Joku muu.
Tällä kierroksella lisäpotkua kurjuudessa piehtaroinnille tuo järkyttävän pitkäksi venynyt treenitauko. Olen käynyt treeneissä viimeisen puolentoista kuukauden aikana kerran. Jatkuva sairastelu on verottanut jaksamista muutenkin ja kun nyt sitten toissapäivänä sain lopulta antibiootit poskiontelontulehdukseen (sinuiitti on muuten niin söpö taudinnimi että melkein tekisi mieli jättää pillerit popsimatta) ja vielä viikon karenssin millekään sykkeennostatukselle, olen jo aivan lyöty. Sinne meni, sekin pieni kunnonpoikainen jonka olin saanut raavittua kasaan.
Mutta arvatkaa mitä en aio tehdä? En aio lyödä läskiksi (hahahaa) koko juttua. Aion jatkaa kaloreiden kyyläystä (-100g päivässä olen pudotellut, ei huono) ja yritän kammeta paniikkinappulaa pohjasta ylös, takaisin lepoasentoon.
Aion napata Pojan kainaloon ja nuuskutella sen varsin vähähapsista pientä lapsen päätä (vauvan mukava lämmin tuoksu yhdistettynä vienoon härskin voileivän lemahdukseen) ja kutitella sitä niin kauan että se on aivan hervoton kikattelusta. Aion muistaa pussailla Miestä. Aion ihastella seepialla sävytettyjä maisemia ja sytytellä kynttilöitä.
Jospa tällä kertaa osaisikin nauttia syyssuossa tarpomisesta kunnon kumpparit jalassa (tai vaikka dyykkaisi sinne pää edellä riemusta kiljuen kuten Poika vesilätäkköön), eikä vain vajoaisi pohjaan kauhusta kirkuen.
Vuoden mutsi-kirjassa Katja ja Satu pohtivat miksi äidit puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa lapselleen, eli siis "Äiti haluaisi nyt vaihtaa sen vaipan", "Äitin mielestä sun pitäisi syödä vielä vähän". Vastaus oli itse asiassa sangen yksinkertainen ja järkeenkäypä: nainen käyttää itsestään sanaa "Äiti" erotuksena "Minälle", jota ei voisi vähempää kiinnostaa haiseva paskavaippa tai kasvisten syönnin terveyttä edistävä vaikutus.
Omalla kohdallani saattaa olla kysymys myös yleisestä äitiyden aiheuttamasta ällistyksestä, eli sivupersoona on tullut valtavan elämänmuutoksen myötä tarpeelliseksi selviytymiskeinoksi. Että minä en halua sitä vaippaa vaihtaa mutta toi äiti varmaan haluaa, se äiti nyt haluaa kaikkea muutakin kummallista, kuten siivota lapsen nukkuessa, se järkyttyy kun iltapäivälehdissä on roisit otsikot tai joku haisee kaupassa vanhalta viinalta.
Olen tuon Äiti-sivupersoonan lisäksi sortunut toiseenkin kammottavaan äitipuheansaan, nimittäin sanojen vääntelyyn.
Meillä syödään tomskuttia, aplaria ja voikkaria, vaihdetaan vaippanderi, tiedustellaan että onko kakkendaali housussa, tullaan syykkyyn ja niin edelleen. Lapsen puheen kehityksen kannalta tämä ei tietenkään ole mitään järkevää kielenkäyttöä, vauvamanuaaleissahan nimenomaan kielletään lässyttämästä, ja onhan se nyt muutenkin ihan uskomattoman rasittavaa kuultavaa.
Bonuksena tulee näiden sanojen ja puhetavan pesiytyminen omaan arkikieleen, eli kaikesta puhutaan vähän niin kuin diminutiivissa. Mennään Honkkariin, Robbariin ja Sittariin, Viikkarilla Ruotsiin ja lapsikin nukkuu pinniksessä. Voi huokaus. Tätä menoa lapsestani kehittyy suomalainen Ned Flanders.
Aika roisisti kiroileva sellainen, tosin, mutta didly dodly doota puhuva joka tapauksessa. Apua.
Ja voi minun asiakasparkojani, jotka joutuvat vielä itsensä suht tuoreeksi äidiksi kokevaa himskutin tomskuttia puhuvaa kirjastotätiä kuuntelemaan. Se en ole oikeasti minä, en en en! Enhän?
Se laskee taas!
Huraa huraa ja voi mikä yllätys (not). Kun syö vähemmän, laihtuu enemmän. Ja kun syö hyvin, voi hyvin, toisin sanoen kuukauden ajan vaivannut vatsa on toipunut pikavauhtia kolmessa päivässä viittä vaille oireettomaksi. Nyt kun saisi vielä flunssan selätettyä että pääsisi treenaamaan, selkää kolottaa, niska on jumissa ja nilkkaa särkee kun en ole päässyt veivaamaan viikkoihin. Valivalivali.
Tässä näytille eilisen syömiset, makrot meni ketuiksi mutta muuten ihan jees. Eikä ollut nälkä eikä ottanut pannuun tai riitelytyttänyt kotona.
