Rullaa

Kotikone on palannut hämärän rajamailta toimintakykyiseksi, samoin Fätti. Poika pääsi pinnasängystä isojen poikien sänkyyn, joten nyt on tilaa mellastaa ja nukkua kunnon öitä. Huraa! Viime yönä tosin taidettiin molemmat nukkua lattialla - Poika oli aamulla putoamisvaaran takia lattialle sängyn viereen laitetuilla tyynyillä pötköllään kun kävin sen noukkimassa, ja itse nukahdin yhden maissa yöllä tunniksi olkkarin lattialle kun olin käynyt kuulostelemassa ilmeisesti ko. putoamisesta johtunutta itkahtelua, joka muuttuikin heti takaisin kuorsaukseksi.

Niille jotka eivät tuolla Naamiksen puolella nuohoa tiedoksi, että Minä Olen Nyt Juossut. Töihin vieläpä, kaikista maailman paikoista. Pisin yhtäjaksoinen pätkä oli 2km, mikä on enemmän kuin olen juossut yhteen pötköön viiteentoista vuoteen. Jos en ole aihetta vielä tarpeeksi kattavasti käsitellyt, niin tiedoksenne että Minä Inhoan Juoksemista. Josta johtuen en ole sitä ennen crossfitin aloittamista edes kokeillut, jos ei bussipysäkille aamukiireessä sprinttaamista lasketa.

Tämä "juoksuinnostus" johtuu siitä halavatun Kustannuspaikan BusinessRUN-tapahtumasta, johon heikkona hetkenä ilmoittauduin duunikaverin kanssa 5km matkalle. Häppeninkihän on vaatimattomasti vasta ensi viikolla, treeniaikaakin jäi näin kertakaikkiaan ruhtinaallisesti jopa viikko, kas kun en niitä lenkkareita saanut aikaiseksi hankkia kuin vasta viime su, kun "sehän on vasta huhtikuun lopussa se juoksu". Ja niin ne viikot sitten vieri. Hupsista saatana.

Juoksutreeniksi valikoitui työmatka perin tieteellisestä syystä "en ehdi enää bussiinkaan koska ne vaipatkin pitää vielä viedä päiväkotiin ja illalla en enää saa aikaiseksi". Ajattelin alunperin juosta intervalleja niin, että juoksisin aina sen matkaa kuin jaksan, kuitenkin vähintään minuutin, ja kävelisin pari katuvalon väliä.

Lähdin juoksemaan. Kolmen metrin jälkeen rintaa poltti ja vatsaa pisti ja jalat painoivat tonnin. Jatkoin tsemppaamalla itseäni sillä että mitä jos joku kouluaikojen ihastus olisi näkemässä alennustilani. 1,5min jälkeen oli pakko antaa periksi ja nilkuttaa muutama valotolpan väli, kyllä ei kuulkaa siinä vaiheessa naurattanut kun työkaveri oli sivulauseessa sanonut käyneensä kevään ekalla juoksulla ja juosseensa kolme kilometriä. KOLME KILOMETRIÄ!?! Sehän on ihan karsea veto!

Otin uuden lähdön. Jalat toimivat jo paremmin, mutta menin vieläkin liian lujaa, eikä pieni nousu (siis oikeesti, maa nousi viiden metrin matkalla tyyliin 30cm) auttanut asiaa. Ylpeyttä ja orastavaa paniikkia nieleskellen pakotin itseni samaan 1,5min juoksuun ja panin sitten taas kävelyksi.

Kävelin vähän pidempään ja pohdin mahdollisuuksiani. Takaisin kääntymisen sijaan päätin juosta nöyryytyksen uhallakin (työmatkan reitti on aika vilkkaasti liikennöity, sekä kevyen- että moottoriliikenteen puolesta) sitten vaikka pelkkiä minuutin vetoja töihin asti.

Lähdin taas lönkyttämään. Nyt oli kadonnut jo kaikki kunnianhimo mihinkään ponnaria tarmokkaasti heilutteleviin lennokkaisiin juoksuaskeliin, lähdin vain hissuksiin jolkottamaan puiston poikki omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena.

Havahduin kilometrin päässä ja meinasin kaatua kun tajusin että askel rullaa ja juoksen edelleen. Ei se nyt mitenkään erityisen hyvältä tuntunut, mutta olo ei enää pahentunut vaan hengitin tasaisen puuskuttamalla ja kädet hötkyi koukussa rinnan alapuolella rentoina kuin pilveä poltelleella oravalla ja jalat lönkytti eteenpäin. Päätin juosta niin pitkään kuin jaksan, ja väitän kovasti, että ilman niitä yksiä punaisia valoja joihin vauhti tyssäsi, olisin juossut koko matkan töihin. Kävelin vielä niiden jälkeen yhden korttelinvälin ja siitä juoksin loppumatkan töihin asti.

Yhteensä juoksua kertyi noin 2,5km ja aikaa koko settiin kului noin 20 minuuttia.

Perillä olin ihan Eye of the tiger.

Maalissa on helppo hymyillä.

Näiden kanssa ei huomioliivejä tarvita, höhö.

Uimalakkia imitoineen juoksupipon alta kuoriutui vuoden kampaus.