Just do it

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään treenaamisesta. Nokkelimmat-pokkelimmat teistä jo varmaan arvaavatkin mistä se johtuu, mutta muille selvennykseksi: ei ole ollut kirjoitettavaa, kas kun en ole treenaamassa käynyt.

Tuli töihinpaluushokki. Kolmen viikon tauon jälkeen kävin kaksissa treeneissä. Tuli flunssanperkeles, ensin Pojalle, sitten Miehelle ja lopulta Fätille. Taas olen kolmatta viikkoa tauolla ja hyperventiloin sielussani menetettyä aikaa ja lihasmassaa. Treenikaveri meni tuloksissa ohi kovaa jo kauan sitten ja alkeiskurssin aloittanut työkaveri sai heti ensi yrittämällä kumpparin kanssa leuan vedettyä.

Minä hinkutan ja junnaan paikallani, sekä painossa että treenituloksissa vaikka pään sisällä tuntuu että olen aivan eri ihminen kuin tammikuussa.

Tässäpä siis seuraava kasvun paikka. Crossfitin käyttöohjeissa sanotaan että ego pitäisi jättää salin oven ulkopuolelle, kukaan ei vaan maininnut että se tuntuu olevan se hankalin osuus. On täysin mahdotonta olla vertaamatta omia tuloksia muiden tuloksiin, vaikka työmäärä on aivan eri ja tavoitteet samaten.

Olen koko ajan hokenutkin etten halua painon pudotuksesta ja kuntoilusta tulevan mitään missiota jonka ympärillä elämäni pyörii, vaan muita elämänalueita ja arjen keskellä jaksamista tukevan sivuprojektin.

So why the long face? No koska olishan se nyt vaan niin ihanaa jos pelkkä hyvä aie palkittaisiin. Ja koska jossain takaraivossa jyskyttää koko ajan pelko siitä etten ikinä saa mitään aikaiseksi ja sittenhän sieltä jo taas ryömii esille se Epäonnistuja.

Mutta: Mitä sitten jos en etene? Treenaaminen on kuitenkin kivaa.

Olenko tulosvastuussa muille kuin itselleni? En.

Pääseekö perille vähän hitaamminkin? Aivan varmasti.

Joten mitä tehdään? Treenataan kun ehditään, ja nautitaan siitä omasta keskinkertaisesta hiihdosta.

Hengitä. Innostu. Älä pelkää.

Treeneihin raahautumista odotellessa, tekeekö kukaan teistä kotijumppaa, ja minkälaista/millaisella rekvisiitalla?