Ensi kesänä sitten vedetään bikinit päälle molemmat. Ja oli kunto mikä hyvänsä, pidetään kivaa.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
Rantaruumis 2015
Rantaruumis aka beach body 2015 olkaa hyvät. Uskokaa minua, tämä on just tosi hyvä kuvakulma. Rasvaprosentti varmaan vaatimattomat 70% eli hyvin kelluu!
Eikä edes harmita. Jos uikkari ei olisi
mahtunut niin sitten kyllä, mutta nyt oli vaan mukavaa kun pääsi uimaan
ensimmäistä kertaa koko kesänä. Seura oli ensiluokkaista ja vesi kylmää.
Ensi kesänä sitten vedetään bikinit päälle molemmat. Ja oli kunto mikä hyvänsä, pidetään kivaa.
Ensi kesänä sitten vedetään bikinit päälle molemmat. Ja oli kunto mikä hyvänsä, pidetään kivaa.
perjantai 31. heinäkuuta 2015
Matkustaja
"Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin."
Sellaista olen miettinyt että jos on aina matkalla niin istuuko sitä ratin takana vai pelkääjän paikalla.
Jotenkin pienenä / teininä ajattelin että pitää tehdä hirveästi töitä ja aivan mahdottomasti päättää ja valita ja olla itse jo jotain ennen kuin elämässä aikuisten asioita tapahtuu. Ajatus omasta perheestä tuntui tosi kaukaiselta ja kummalliselta asialta, joltain mikä tapahtuu sitten joskus jollekulle toiselle naiselle joka jollain ratkaisevalla tavalla on paljon tietävämpi ja isompi ja tasaisempi kuin se minä joka ajatusta pyöritti. Talostakin puhuin aina että eihän meillä sellaiseen kuitenkaan koskaan ole varaa tai muuta kykyä.
Ja nyt olen ällistynyt kolmekymmentä plus, kahden lapsen omakotitaloa asuva töissäkäyvä äiti. Kuudes vuosi naimisissa lähti juuri käyntiin. Eikä juuri mikään siitä mistä joskus haaveilin ja joka tuntui hirveän tärkeältä ole toteutunut ja olen aivan eri ihminen kuin ajattelin joskus olevani.
Kaikkea muuta ihanaa on sen sijaan satanut laariin. Ja tietenkin niitä vähän mädempiäkin mansikoita.
Eikä sekään ole se juttu että mitä minä sain, vaan se että miten ihmeessä ja missä välissä se kaikki tapahtui ja onko se kaikki vain jotain joka pääsi sattumaan mun kohdalle tässä elämässä, vai missä välissä nämä valinnat oikein tein? Kun en muista mitään tiettyä hetkeä että olisin jäänyt pohtimaan että joo-o - tuosta mies ja tähän jään. Tai että ihanaa, korkeakouluympäristöhän se on just mun työympäristö, kyllä en tästä luovu.
Ja että onko se kuitenkaan edes kovin paha juttu jos antaa asioiden tapahtua? Jos vain kutoo omaa tarinaa ympärilleen tarjolla olevista kuteista sattumanvaraisella väriskaalalla. Ilman puikkoja. Tai kaavaa. Rekisteröimättä koko käsityön olemassaoloa.
En tiedä. Tuleeko sitten lopulta ennen viimeistä henkäystä joku hetki jolloin totean että aivan mahtava matka tai että meni hukkaan koko reissu. Toivottavasti ei.
Ja oikeastihan sitä pitääkin vaihtaa kuskia aina pissatauon jälkeen. Antaa sattumankin huilia välillä.
Sellaista olen miettinyt että jos on aina matkalla niin istuuko sitä ratin takana vai pelkääjän paikalla.
Jotenkin pienenä / teininä ajattelin että pitää tehdä hirveästi töitä ja aivan mahdottomasti päättää ja valita ja olla itse jo jotain ennen kuin elämässä aikuisten asioita tapahtuu. Ajatus omasta perheestä tuntui tosi kaukaiselta ja kummalliselta asialta, joltain mikä tapahtuu sitten joskus jollekulle toiselle naiselle joka jollain ratkaisevalla tavalla on paljon tietävämpi ja isompi ja tasaisempi kuin se minä joka ajatusta pyöritti. Talostakin puhuin aina että eihän meillä sellaiseen kuitenkaan koskaan ole varaa tai muuta kykyä.
Ja nyt olen ällistynyt kolmekymmentä plus, kahden lapsen omakotitaloa asuva töissäkäyvä äiti. Kuudes vuosi naimisissa lähti juuri käyntiin. Eikä juuri mikään siitä mistä joskus haaveilin ja joka tuntui hirveän tärkeältä ole toteutunut ja olen aivan eri ihminen kuin ajattelin joskus olevani.
Kaikkea muuta ihanaa on sen sijaan satanut laariin. Ja tietenkin niitä vähän mädempiäkin mansikoita.
Eikä sekään ole se juttu että mitä minä sain, vaan se että miten ihmeessä ja missä välissä se kaikki tapahtui ja onko se kaikki vain jotain joka pääsi sattumaan mun kohdalle tässä elämässä, vai missä välissä nämä valinnat oikein tein? Kun en muista mitään tiettyä hetkeä että olisin jäänyt pohtimaan että joo-o - tuosta mies ja tähän jään. Tai että ihanaa, korkeakouluympäristöhän se on just mun työympäristö, kyllä en tästä luovu.
Ja että onko se kuitenkaan edes kovin paha juttu jos antaa asioiden tapahtua? Jos vain kutoo omaa tarinaa ympärilleen tarjolla olevista kuteista sattumanvaraisella väriskaalalla. Ilman puikkoja. Tai kaavaa. Rekisteröimättä koko käsityön olemassaoloa.
En tiedä. Tuleeko sitten lopulta ennen viimeistä henkäystä joku hetki jolloin totean että aivan mahtava matka tai että meni hukkaan koko reissu. Toivottavasti ei.
Ja oikeastihan sitä pitääkin vaihtaa kuskia aina pissatauon jälkeen. Antaa sattumankin huilia välillä.
perjantai 1. toukokuuta 2015
Rimakauhua ja rakkautta
Siinä tiivistettynä tämän viikon tunnelmat. Olen palaamassa maanantaina töihin, en tosin sinne mistä lähdin vaan kolmea kerrosta ylemmäksi toisenlaisiin tehtäviin. Tunnen tulevat uudet työkaverini ja koska olen edelleen samassa organisaatiossa ei mitään kovin mullistavaa ainakaan niin sanotusti paperilla ole luvassa.
Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)
Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.
Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.
Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.
Ja sitten siihen aamustressiin.
Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.
Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.
Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.
Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)
Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.
Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.
Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.
Ja sitten siihen aamustressiin.
Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.
Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.
Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Minä ja mun pää
Tapahtui viime jaksossa:
Olin niinku ihan megaliekeissä ja tosi hyvissä koordinaateissa tämän tuhdin emoaluksen kurssin kääntämisen suhteen. Ruoka oli laadukasta, sain riittävästi lepoa ja liikuntaa. Muutosvastarintaa ei ollut sillä muutokset oli tehty hivuttamalla eikä mäjäyttämällä.
Ja sitten tuli laattis. Lauantaina 4.4. lapset lopettivat syömisen ja alkoivat osoittaa ensimmäisiä vatsaoireita noin muutenkin ja maanantaiyönä 6.-7.4. heräsin ihmeelliseen korinaan jonka alkulähteeksi osoittautui oksentava vauva. Kuin ihkuu. Enempiä yksityiskohtia käsittelemättä kerrottakoon että taloudessamme kukaan ei taudilta säästynyt ja oireet podettiin pidemmän kaavan kautta. Jopa uusi pesukone alkoi viidennen päivän kohdalla haista peeltä.
On siis varmasti ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää että se viikko meni siinä pyykkejä pestessä ja öisin joko pöntöllä tai sohvalla päivystäessä. Söin silloin kun maistui ihan tasan sitä mikä maistui. No problem.
Se mikä oli problem oli itsensä takaisin raiteille kampeaminen sitten viikon päästä kun kaikki pienet ja isot potilaat olivat vihdoin saaneet suolistonsa hallintaan. Närästi, pieretti ja turvotti jo ihan varmaan sen yrjiksen jäljiltäkin, mutta ei siihen ihan taatusti auttanut se hirmuinen leipä-sipsi-pulla-keksi -kierre johon itseäni toipumisajalla huijaten voltilla hyppäsin.
Että mikä tässä nyt taas oli se? Häh? Että kun voin huonosti niin teenpä sitten kaikkeni jotta voisin vielä huonommin.
Eikä siinä vielä kaikki. Kun se on aina se pää. Se korvien väli on se. Ongelma.
Itse asiassa olen siitä jo aiemminkin kirjoittanut, Epäonnistujasta ja häpeän pelosta. Onneksi sain lopulta muutaman päivän toimea välteltyäni soitettua Virvelle ja avauduttua siitä minkälaisissa vesissä itseäni liotan. Kuten arvata saattaa, en ole ainoa jonka tällaiset poikkeustilat heittävät raiteiltaan helposti pidemmäksikin aikaa. Mutta jossain kohtaahan se on vain todettava että nyt on ylitetty raja armollisuudesta rietasteluun.
Virve antoi hyvän vinkin jota on kuulemma käyttänyt itsekin kun ei ole saanut itseään järkeistämällä palautettua ruotuun, nimittäin huijaaminen! Kehitimme ovelan suunnitelman (tai oikeastaan Virve antoi minun itse keksiä keinon) siihen miten voisin taas hivuttautua takaisin siihen mihin jäätiin ja jatkaa sitten normaalin viikko-ohjelman mukaisesti elämääni.
Sovittiin siis että kokeilen uuden viikonloppuun lisätyn keskivartalojumpan liikkeitä. Ihan vaan kokeile että ymmärränkö ohjeet, ei vaatteiden vaihtoa, ei juomapullon latausta - ihan vaan vähän testaan. Tämän kevyen testauksen lisäksi syötin loput vaalipullat perheenjäsenille.
Keino toimi, olen taas innostunut siitä miten pienellä muutoksella se hyvä olo oikeasti syntyy ja lähdenkin jumpalle jahka olen tämän tekstin saanut julki.
Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa päästä taas vauhtiin. Ehkä jonkunlaisen kipinän syttymisestä kertoo se että en malttaisi odottaa tämän kick-off-vaiheen päättymistä, jotta pääsen testailemaan mitä hauskaa keksisin tehdä varastossa makaavien kahvakuulien kanssa.
Eikä niistä perheemme pienimmästä oikeast pelkkää haittaa tässä projektissa ole. Onpahan tällainen mahan päällä pumppaava, käsittämättömyyksiä mölisevä ja kuolaava lähipeeteekin.
Olin niinku ihan megaliekeissä ja tosi hyvissä koordinaateissa tämän tuhdin emoaluksen kurssin kääntämisen suhteen. Ruoka oli laadukasta, sain riittävästi lepoa ja liikuntaa. Muutosvastarintaa ei ollut sillä muutokset oli tehty hivuttamalla eikä mäjäyttämällä.
Ja sitten tuli laattis. Lauantaina 4.4. lapset lopettivat syömisen ja alkoivat osoittaa ensimmäisiä vatsaoireita noin muutenkin ja maanantaiyönä 6.-7.4. heräsin ihmeelliseen korinaan jonka alkulähteeksi osoittautui oksentava vauva. Kuin ihkuu. Enempiä yksityiskohtia käsittelemättä kerrottakoon että taloudessamme kukaan ei taudilta säästynyt ja oireet podettiin pidemmän kaavan kautta. Jopa uusi pesukone alkoi viidennen päivän kohdalla haista peeltä.
On siis varmasti ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää että se viikko meni siinä pyykkejä pestessä ja öisin joko pöntöllä tai sohvalla päivystäessä. Söin silloin kun maistui ihan tasan sitä mikä maistui. No problem.
Se mikä oli problem oli itsensä takaisin raiteille kampeaminen sitten viikon päästä kun kaikki pienet ja isot potilaat olivat vihdoin saaneet suolistonsa hallintaan. Närästi, pieretti ja turvotti jo ihan varmaan sen yrjiksen jäljiltäkin, mutta ei siihen ihan taatusti auttanut se hirmuinen leipä-sipsi-pulla-keksi -kierre johon itseäni toipumisajalla huijaten voltilla hyppäsin.
Että mikä tässä nyt taas oli se? Häh? Että kun voin huonosti niin teenpä sitten kaikkeni jotta voisin vielä huonommin.
Eikä siinä vielä kaikki. Kun se on aina se pää. Se korvien väli on se. Ongelma.
Itse asiassa olen siitä jo aiemminkin kirjoittanut, Epäonnistujasta ja häpeän pelosta. Onneksi sain lopulta muutaman päivän toimea välteltyäni soitettua Virvelle ja avauduttua siitä minkälaisissa vesissä itseäni liotan. Kuten arvata saattaa, en ole ainoa jonka tällaiset poikkeustilat heittävät raiteiltaan helposti pidemmäksikin aikaa. Mutta jossain kohtaahan se on vain todettava että nyt on ylitetty raja armollisuudesta rietasteluun.
Virve antoi hyvän vinkin jota on kuulemma käyttänyt itsekin kun ei ole saanut itseään järkeistämällä palautettua ruotuun, nimittäin huijaaminen! Kehitimme ovelan suunnitelman (tai oikeastaan Virve antoi minun itse keksiä keinon) siihen miten voisin taas hivuttautua takaisin siihen mihin jäätiin ja jatkaa sitten normaalin viikko-ohjelman mukaisesti elämääni.
Sovittiin siis että kokeilen uuden viikonloppuun lisätyn keskivartalojumpan liikkeitä. Ihan vaan kokeile että ymmärränkö ohjeet, ei vaatteiden vaihtoa, ei juomapullon latausta - ihan vaan vähän testaan. Tämän kevyen testauksen lisäksi syötin loput vaalipullat perheenjäsenille.
Keino toimi, olen taas innostunut siitä miten pienellä muutoksella se hyvä olo oikeasti syntyy ja lähdenkin jumpalle jahka olen tämän tekstin saanut julki.
Aika
Toinen iso tekijä uusien elämäntapojen ja erityisesti liikunnan arkeen integroinnin suhteen on aika. Mulla ei ole olemassa päivässä tai viikossa mitään hetkeä joka olisi varattu jumpalle tai lenkille koska en ole kumpiakaan vuosiin harrastanut. Kahden alle nelivuotiaan lapsen perheessä joutokäyntiä ei arkipäivisin juurikaan ole ja tilaa ja aikaa täytyy erikseen raivata paitsi omassa päässä, myös kumppanin kanssa. En edes uskalla ajatella miten helpoksi ja hauskaksi tilan tekeminen menee kahden viikon päästä kun palaan töihin.Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa päästä taas vauhtiin. Ehkä jonkunlaisen kipinän syttymisestä kertoo se että en malttaisi odottaa tämän kick-off-vaiheen päättymistä, jotta pääsen testailemaan mitä hauskaa keksisin tehdä varastossa makaavien kahvakuulien kanssa.
Eikä niistä perheemme pienimmästä oikeast pelkkää haittaa tässä projektissa ole. Onpahan tällainen mahan päällä pumppaava, käsittämättömyyksiä mölisevä ja kuolaava lähipeeteekin.
 |
| "ÄBBÄÄBBÄBBÄ!!!" eli "Viimeiset kolme toistoa sotaveteraaneille!!!" |
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Rakkain terveisin, lautanen
No niin, tässä lupaamaani tietoa saamistani ruokavalion muokkausohjeista.
Viikolla kaksi saamani ruokailuohje (kyllä, se yksi ja ainoa) kuuluu: Pyri syömään 3-4 tunnin välein.
Täytyy myöntää että ensialkuun hieman pyörittelin silmiäni että emmää ny ihan näin dorka ole että tällaista pitäisi harjoitella vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan älyttömän hankalaa tällaiselle muka-kevyesti syövälle opetella syömään joka aterialla niin paljon ettei ole jo tunnin päästä nälkä.
Normaali muka-kevyt ruokailurytmini menee näin:
Aamupala lasten kanssa noin klo 8, puuroa ja hedelmiä. = Puolen litran puurokattilallinen jaetaan minun ja lasten kesken. Jos on raejuustoa, laitan sitä itselleni puuron sekaan, lapset syö voisilmän kanssa. Jälkkäriksi syödään kolmeen pekkaan banaani. Kyytipoikana imuroin kuusi pikkukupillista eli kaksi mukillista maitokahvia. Tällä pärjäilen ihan hyvin lounaaseen saakka.
Lounaalla lasten kanssa noin klo 11-12 syön hyvää kotiruokaa ja paljon kasviksia. = Vitutuskäyrän mukaisesti joko ihan hirveästi tai tosi vähän, riippuen siitä olenko kettuuntunut itseeni vain muihin. Kostoksi muille syön paljon, rangaistukseksi itseäni kohtaan vähän. Lautaselle löytää tiensä se mitä meillä sattuu jääkaapissa valmiina olemaan, ihan peruskotiruokaa ts. perunaa / pastaa ja kastiketta tai lihapullia, makaronilaatikkoa jne. Kasviksena on ollut muutama kurkkusiivu ja jälkkäriksi kolmeen pekkaan jaettu banaani ja itselleni lasten ketsupissa uivat ruuanjämät. Lisäksi syön ruokani yleensä kylmänä vasta kun olen saanut lapset syötettyä ja ravannut jääkaapin ja pöydän ja tiskipöydän Bermudan kolmiossa itseni sekopäiseksi. Laitan lapset päikkäreille klo 12-13.
Välipalalla noin kello 14 syön pirteän ja ravitsevan hedelmäsmoothien tai raakapuuroa. = Saatuani kakarat tainnutettua palaan helpotuksesta huokaisten keittiöön ja keitän päivän toisen kahvipannullisen. Alan laiduntamaan heti kun kahvi on valunut sillä kylmänä syöty pikkulautasellinen kotiruokaa ei täyttänyt mahaa kunnolla vaan siellä näkertää nälkä jo nyt. Alas menee kaikki mitä mieli tekee, ja mielihän tekee ensisijaisesti leipää, alk. 200kcal kappale päällysteineen. Namnam. Laiduntaminen jatkuu tunnin pari. Pidän toki hieman hengähdystaukojakin ettei nyt ihan lapasesta karkaa.
Päivällisellä perheen kanssa klo 16-17 syön toisen lämpimän kotiruoka-aterian. = Mies tulee kotiin, päivän kolmas kahvipannullinen puoliksi ukon kanssa. Kahvin kanssa syön....LISÄÄ LEIPÄÄ, sillä eihän iltapäivän mättämisen jälkeen mikään kunnon ruoka maistu.
Iltapalalla klo 19 syödään kevyesti puuroa ja hedelmiä. = Skarppaan omantunnontuskissa ja vatsakivuissa ja syön vauvan kanssa annoksen puuroa ja raejuustoa puoliksi, sekä hedelmiä. Päivän neljäs pannullinen kahvia puoliksi ukon kanssa.
Lounaalla olen pyrkinyt kokoamaan annoksen kasvispohjalle. Koska olen laiska ihminen enkä jaksa puputtaa raakasalaattia, ja koska pakastekasviksien ravintosisältö on lähes sama tai jopa parempi kuin tuoreiden, ja koska lämmin täyttää paremmin vatsaa, käytän todella paljon pakastekasviksia. Tässä lautasella on pussillinen Rainbown Ruokaisia Pannukasviksia ja fetaa. Kasvisherätyksestä syytän näitä Netflixistä hiljattain katsomiani dokumentteja.
Illallista. Samaa ideologiaa sovellan kuin lounaalla, eli paljon kasviksia ja muuten samaa kuin mukulat. Tämä on mulle tosi tärkeää, sillä en halua opettaa niille mitään laihdutusjuttuja enkä kokata itselleni eri ruokaa.
Tärkeä juttu: ihanuuselementti. Ihminen ei jaksa kovin pitkään mitään mikä ei ole siitä kivaa, tai ruokaillessa hyvän makuista. Siksipä siis jälkkäriä, ja välillä ihan vaan pitsaa.
Pitsa on tehty terveyspohjaan joten kumonnee onneksi päällä olevan juustoraastekilon vaikutukset.
Kuten jo sanoin, minulle on henkilökohtaisesti supertärkeää etten siirrä eteenpäin pakonomaista
vaa'alla ravaamisen tarvetta, tai sekopäistä suhtautumista ruokaan jonkinlaisena kurittamis- ja palkitsemisvälineenä.
Lapset syövät samaa ruokaa kuin mekin, ja meillä on tarjolla myös herkkuja (vanukkaita tai jopa karkkia) jälkkärinä, varmaan enemmän kuin muissa perheissä. Sokeriin suhtaudutaan siis ehkä liiankin hövelisti, mutta toisaalta siitä ei rakenneta mitään mörköä tai kiellettyä hedelmää. Haluan korostaa että tämä on vain meidän valintamme, muut saavat vapaasti tehdä omansa ja on tosi hienoa että lasten ruokavalioon kiinnitetään nykyään niin paljon huomiota. Itse uskon että ihmisten -myös pienten ihmisten- kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu paljon muustakin kuin vimpan päälle optimoidusta ja huippuunsa viritetystä ruokavaliosta.
Mutta on sillä vanhempien omalla ruokavaliolla ihan hirmuinen merkitys niin hyvässä kuin pahassa. On ollut ihanaa huomata miten ikänsä puolesta ruokaan hieman epäilevästi suhtautuva varttia vaille neljävee on varma että mulla on lautasella jotain superherkkuja ja vaatii myös itselleen "niitä paistettuja vihanneksia." Sormiruokaileva bottom-feeder taas on kieltäytynyt jo pitkään syömästä mitään omia möseröitään ja vaatii lautaselleen joka tapauksessa samaa kamaa kuin mitä me muut syödään.
Onpa kiva välillä myös hyvänä eikä aina vain varoittavana esimerkkinä.
Viikolla kaksi saamani ruokailuohje (kyllä, se yksi ja ainoa) kuuluu: Pyri syömään 3-4 tunnin välein.
Täytyy myöntää että ensialkuun hieman pyörittelin silmiäni että emmää ny ihan näin dorka ole että tällaista pitäisi harjoitella vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan älyttömän hankalaa tällaiselle muka-kevyesti syövälle opetella syömään joka aterialla niin paljon ettei ole jo tunnin päästä nälkä.
Normaali muka-kevyt ruokailurytmini menee näin:
Aamupala lasten kanssa noin klo 8, puuroa ja hedelmiä. = Puolen litran puurokattilallinen jaetaan minun ja lasten kesken. Jos on raejuustoa, laitan sitä itselleni puuron sekaan, lapset syö voisilmän kanssa. Jälkkäriksi syödään kolmeen pekkaan banaani. Kyytipoikana imuroin kuusi pikkukupillista eli kaksi mukillista maitokahvia. Tällä pärjäilen ihan hyvin lounaaseen saakka.
Lounaalla lasten kanssa noin klo 11-12 syön hyvää kotiruokaa ja paljon kasviksia. = Vitutuskäyrän mukaisesti joko ihan hirveästi tai tosi vähän, riippuen siitä olenko kettuuntunut itseeni vain muihin. Kostoksi muille syön paljon, rangaistukseksi itseäni kohtaan vähän. Lautaselle löytää tiensä se mitä meillä sattuu jääkaapissa valmiina olemaan, ihan peruskotiruokaa ts. perunaa / pastaa ja kastiketta tai lihapullia, makaronilaatikkoa jne. Kasviksena on ollut muutama kurkkusiivu ja jälkkäriksi kolmeen pekkaan jaettu banaani ja itselleni lasten ketsupissa uivat ruuanjämät. Lisäksi syön ruokani yleensä kylmänä vasta kun olen saanut lapset syötettyä ja ravannut jääkaapin ja pöydän ja tiskipöydän Bermudan kolmiossa itseni sekopäiseksi. Laitan lapset päikkäreille klo 12-13.
Välipalalla noin kello 14 syön pirteän ja ravitsevan hedelmäsmoothien tai raakapuuroa. = Saatuani kakarat tainnutettua palaan helpotuksesta huokaisten keittiöön ja keitän päivän toisen kahvipannullisen. Alan laiduntamaan heti kun kahvi on valunut sillä kylmänä syöty pikkulautasellinen kotiruokaa ei täyttänyt mahaa kunnolla vaan siellä näkertää nälkä jo nyt. Alas menee kaikki mitä mieli tekee, ja mielihän tekee ensisijaisesti leipää, alk. 200kcal kappale päällysteineen. Namnam. Laiduntaminen jatkuu tunnin pari. Pidän toki hieman hengähdystaukojakin ettei nyt ihan lapasesta karkaa.
Päivällisellä perheen kanssa klo 16-17 syön toisen lämpimän kotiruoka-aterian. = Mies tulee kotiin, päivän kolmas kahvipannullinen puoliksi ukon kanssa. Kahvin kanssa syön....LISÄÄ LEIPÄÄ, sillä eihän iltapäivän mättämisen jälkeen mikään kunnon ruoka maistu.
Iltapalalla klo 19 syödään kevyesti puuroa ja hedelmiä. = Skarppaan omantunnontuskissa ja vatsakivuissa ja syön vauvan kanssa annoksen puuroa ja raejuustoa puoliksi, sekä hedelmiä. Päivän neljäs pannullinen kahvia puoliksi ukon kanssa.
Kaikkein pahinta oli että vaikka söin näin jälkikäteen ajatellen ihan hirveästi kaloreita, oli mulla jatkuvasti nälkä. Ja aamuisin tatti otsassa, pieru mahassa ja särki päässä. Näin ollen muutos oli paitsi ehdottoman tarpeellinen, myös hankala. Kaikkein vaikeinta oli opetella syömään lounaalla niin paljon, ettei nälkä iske heti yhden maissa uudelleen.
Tässä hieman kuvia matkan varrelta. Aamupalaa, tadaa! Ihan oikeasti, 95 kiloinen ihminen saa syödä, hedelmiä varsinkin. Meidän muksut on hyviä syömään hedelmiä ja kasviksia muutenkin, mutta valmiiksi silputuina niitä saa uppoamaan todella paljon.
 |
| Sopivasti laiskan äidin hedelmäsalaatti. |
 |
| Obligatorinen puuro. Karviaiset omalta pihalta, happamia, hyh. |
 |
| Nammene. |
Lounaalla olen pyrkinyt kokoamaan annoksen kasvispohjalle. Koska olen laiska ihminen enkä jaksa puputtaa raakasalaattia, ja koska pakastekasviksien ravintosisältö on lähes sama tai jopa parempi kuin tuoreiden, ja koska lämmin täyttää paremmin vatsaa, käytän todella paljon pakastekasviksia. Tässä lautasella on pussillinen Rainbown Ruokaisia Pannukasviksia ja fetaa. Kasvisherätyksestä syytän näitä Netflixistä hiljattain katsomiani dokumentteja.
 |
| Miehen kokkauksia, niiiiin hyvää. |
Illallista. Samaa ideologiaa sovellan kuin lounaalla, eli paljon kasviksia ja muuten samaa kuin mukulat. Tämä on mulle tosi tärkeää, sillä en halua opettaa niille mitään laihdutusjuttuja enkä kokata itselleni eri ruokaa.
 |
| Pärjääkö yli päikkäreiden? |
 | |
| "Terveyspitsaa." Lol. |
Tärkeä juttu: ihanuuselementti. Ihminen ei jaksa kovin pitkään mitään mikä ei ole siitä kivaa, tai ruokaillessa hyvän makuista. Siksipä siis jälkkäriä, ja välillä ihan vaan pitsaa.
Kuten jo sanoin, minulle on henkilökohtaisesti supertärkeää etten siirrä eteenpäin pakonomaista
Lapset syövät samaa ruokaa kuin mekin, ja meillä on tarjolla myös herkkuja (vanukkaita tai jopa karkkia) jälkkärinä, varmaan enemmän kuin muissa perheissä. Sokeriin suhtaudutaan siis ehkä liiankin hövelisti, mutta toisaalta siitä ei rakenneta mitään mörköä tai kiellettyä hedelmää. Haluan korostaa että tämä on vain meidän valintamme, muut saavat vapaasti tehdä omansa ja on tosi hienoa että lasten ruokavalioon kiinnitetään nykyään niin paljon huomiota. Itse uskon että ihmisten -myös pienten ihmisten- kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu paljon muustakin kuin vimpan päälle optimoidusta ja huippuunsa viritetystä ruokavaliosta.
Mutta on sillä vanhempien omalla ruokavaliolla ihan hirmuinen merkitys niin hyvässä kuin pahassa. On ollut ihanaa huomata miten ikänsä puolesta ruokaan hieman epäilevästi suhtautuva varttia vaille neljävee on varma että mulla on lautasella jotain superherkkuja ja vaatii myös itselleen "niitä paistettuja vihanneksia." Sormiruokaileva bottom-feeder taas on kieltäytynyt jo pitkään syömästä mitään omia möseröitään ja vaatii lautaselleen joka tapauksessa samaa kamaa kuin mitä me muut syödään.
Onpa kiva välillä myös hyvänä eikä aina vain varoittavana esimerkkinä.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Kuinka apua saadaan?
Ihminen on onnellisimmillaan kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos. Tämä pätee myös puhumiseen, alkaen kunnon höyrynpäästelystä ja loppuen avunpyyntöön. Eli apua saa kun sitä tajuaa pyytää.
Minä olen jossain vaiheessa aikuiselämääni tullut sellaiseen tulokseen että koska muilla on aina huonommin, niin minulla ei ole oikeutta valittaa tai pyytää apua. Pitäisi pärjätä ja selvitä omillaan ja kyllähän mä olen pärjännytkin, tosin se ei ole ollut kauhean kivaa. Välillä se on ollut ihan vaan kauheaa.
Olen myös oikeassa elämässä perusluonteeltani ja ulosanniltani aika iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joten sitä on ehkä aika monen vaikea kuvitella kuinka syvissä vesissä tällainen elämä-on-laiffii-tuulitunneli voi välillä uida. Lisäksi paino-ongelma on jotenkin niin luuserinoloa, että apua sen selättämiseen ei vain kehtaa pyytää, varsinkaan kun ne ihmisen joilla sitä ei ole eivät millään tajua miten sellainen pääsee kenellekään edes syntymään. Syö vähemmän, liiku enemmän, eikö vaan? Helppoa kuin heinänteko. (Kyllä ei muuten todellakaan ole helppoa heinänteko. Viime kesänä kokeilin viikatteen käyttöä tontin raivaamisessa, on todellakin taitolaji!)
Nyt olen tuskaillut taas pari kuukautta sitkeiden kilojen ja syömishimojen ja synkkien ajatusten kanssa, ja paniikki alkoi vaivata ihan tosissaan kun tajusin kaksi viikkoa sitten palaavani seitsemän viikon päästä töihin paksumpana ja huonompikuntoisena kuin ikinä. Onneksi apuun tuli ihana Virve joka lupasi laatia seitsemän viikon kick-off-ohjelman, jolla saadaan vedettyä vähän ruotoa suoremmaksi ja vatsaa sisään ennen konttorirotan paluuta.
Minullahan on aikaisempikin kokemus personal trainerista, eikä se näin jälkikäteen ajatellen sujunut kovin hyvin. Johtuiko sitten laaditun ohjelman sopimattomuudesta, väärästä ajoituksesta vai henkilökemioista mutta en kokenut saaneeni rahojeni arvosta apua, ja luovuin oikeastaan toivosta että voisin saada apua elämäntaparemonttiin muualta kuin netistä.
Mutta nyt tuntuu todella siltä että ollaan oikealla tiellä.
Virven kanssa aloitimme ihan pohjalta. Liikutuin melkein kyyneliin kun ensimmäisen viikon ohjelmassa oli Jukka Rajalan Movement-treenin mukaisia liikkeitä kuusi kappaletta, ja ainoa ohje oli harjoitella niitä omassa tahdissa joka arkipäivä 10 minuuttia, ja käydä viikonloppuna molempina päivinä 20 minuutin lenkillä. Ihanaa rauhallista kuntoutusta kehäraakille!
Movement-liikkeet tuntuvat tosi hyvältä, luonnolliselta ja ennen kaikkea turvalliselta tavalta treenata tällaiselle aivan jumissa olevalle aloittelijalle. Liikkeet tehdään kehon omalla painolla, omaan kunto- ja liikkuvuustasoon skaalaten. Videoita voi katsoa Youtubessa, tässä yksi näyte.
Viikolla kaksi treenasin kaksi kertaa 20 minuuttia lihaskuntoa edellisviikolla harjoitelluilla liikkeillä kiertoharjoitteluna, sekä kävin kahdella 20 minuutin lenkillä. Liikkeet voi tehdä kotona ilman mitään varusteita, joten kynnys treenin aloittamiselle on älyttömän alhainen. Selänkierrot voi hyvin tehdä myös vauva naaman päällä maaten. On kokeiltu. Lapsi-äiti-kiintymyssuhde - hoidettu!
Kirsikkana kakun päällä Virve vaatii joka päivä kuittauksen että treeni on tehtynä, ja ahdistelee kyllä jos en anna itsestäni mitään kuulua. Palvelu on mukavuudenhaluiselle unohtelijalle varsin mahtava.
Ruokapuolesta kirjoitan ensi kerralla enemmän, mutta sen verran voin sanoa jo nyt että omalla kohdallani on elämäntapoja ehdottomasti helpompi muuttaa liikkumisen kautta, eli kun kroppaa käyttää liikuntaan, se vaatii myös liikkujan ruokaa. Liikunnasta saadun energiaboostin laittaa mielellään kunnon kasvistonnikalawokin vääntämiseen, eikä tule sitten mussuttaneeksi mitä sattuu pitkin päivää.
Toimii! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, toimii.
Minä olen jossain vaiheessa aikuiselämääni tullut sellaiseen tulokseen että koska muilla on aina huonommin, niin minulla ei ole oikeutta valittaa tai pyytää apua. Pitäisi pärjätä ja selvitä omillaan ja kyllähän mä olen pärjännytkin, tosin se ei ole ollut kauhean kivaa. Välillä se on ollut ihan vaan kauheaa.
Olen myös oikeassa elämässä perusluonteeltani ja ulosanniltani aika iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joten sitä on ehkä aika monen vaikea kuvitella kuinka syvissä vesissä tällainen elämä-on-laiffii-tuulitunneli voi välillä uida. Lisäksi paino-ongelma on jotenkin niin luuserinoloa, että apua sen selättämiseen ei vain kehtaa pyytää, varsinkaan kun ne ihmisen joilla sitä ei ole eivät millään tajua miten sellainen pääsee kenellekään edes syntymään. Syö vähemmän, liiku enemmän, eikö vaan? Helppoa kuin heinänteko. (Kyllä ei muuten todellakaan ole helppoa heinänteko. Viime kesänä kokeilin viikatteen käyttöä tontin raivaamisessa, on todellakin taitolaji!)
Nyt olen tuskaillut taas pari kuukautta sitkeiden kilojen ja syömishimojen ja synkkien ajatusten kanssa, ja paniikki alkoi vaivata ihan tosissaan kun tajusin kaksi viikkoa sitten palaavani seitsemän viikon päästä töihin paksumpana ja huonompikuntoisena kuin ikinä. Onneksi apuun tuli ihana Virve joka lupasi laatia seitsemän viikon kick-off-ohjelman, jolla saadaan vedettyä vähän ruotoa suoremmaksi ja vatsaa sisään ennen konttorirotan paluuta.
Minullahan on aikaisempikin kokemus personal trainerista, eikä se näin jälkikäteen ajatellen sujunut kovin hyvin. Johtuiko sitten laaditun ohjelman sopimattomuudesta, väärästä ajoituksesta vai henkilökemioista mutta en kokenut saaneeni rahojeni arvosta apua, ja luovuin oikeastaan toivosta että voisin saada apua elämäntaparemonttiin muualta kuin netistä.
Mutta nyt tuntuu todella siltä että ollaan oikealla tiellä.
Virven kanssa aloitimme ihan pohjalta. Liikutuin melkein kyyneliin kun ensimmäisen viikon ohjelmassa oli Jukka Rajalan Movement-treenin mukaisia liikkeitä kuusi kappaletta, ja ainoa ohje oli harjoitella niitä omassa tahdissa joka arkipäivä 10 minuuttia, ja käydä viikonloppuna molempina päivinä 20 minuutin lenkillä. Ihanaa rauhallista kuntoutusta kehäraakille!
Movement-liikkeet tuntuvat tosi hyvältä, luonnolliselta ja ennen kaikkea turvalliselta tavalta treenata tällaiselle aivan jumissa olevalle aloittelijalle. Liikkeet tehdään kehon omalla painolla, omaan kunto- ja liikkuvuustasoon skaalaten. Videoita voi katsoa Youtubessa, tässä yksi näyte.
Viikolla kaksi treenasin kaksi kertaa 20 minuuttia lihaskuntoa edellisviikolla harjoitelluilla liikkeillä kiertoharjoitteluna, sekä kävin kahdella 20 minuutin lenkillä. Liikkeet voi tehdä kotona ilman mitään varusteita, joten kynnys treenin aloittamiselle on älyttömän alhainen. Selänkierrot voi hyvin tehdä myös vauva naaman päällä maaten. On kokeiltu. Lapsi-äiti-kiintymyssuhde - hoidettu!
Kirsikkana kakun päällä Virve vaatii joka päivä kuittauksen että treeni on tehtynä, ja ahdistelee kyllä jos en anna itsestäni mitään kuulua. Palvelu on mukavuudenhaluiselle unohtelijalle varsin mahtava.
Ruokapuolesta kirjoitan ensi kerralla enemmän, mutta sen verran voin sanoa jo nyt että omalla kohdallani on elämäntapoja ehdottomasti helpompi muuttaa liikkumisen kautta, eli kun kroppaa käyttää liikuntaan, se vaatii myös liikkujan ruokaa. Liikunnasta saadun energiaboostin laittaa mielellään kunnon kasvistonnikalawokin vääntämiseen, eikä tule sitten mussuttaneeksi mitä sattuu pitkin päivää.
Toimii! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, toimii.
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Hän on täällä taas
Maailmassa on paljon asioita, joiden kivuus ja tyhmyys riippuu asenteesta. Yksi näistä on vuodenajat. Lapsiperheessä -varsinkin tällaisessa jossa toisen evoluutio on edennyt vaiheeseen "pohjakala eli bottom feeder" ja toinen vaiheeseen "EIIIII!!!!!"- talvi on kerrospukeutumisineen, valon puutteineen ja näin etelässä myös lumen puutteineen aika ankeaa aikaa, yritti siihen asennoitua miten hyvänsä.
Siksipä olen ollut todella, TODELLA huojentunut kun piha on parissa viikossa tullut näkyviin, puistoon pääsee ja hiekkalaatikko on jo hieman sulanut. Olemme olleet kakrujen kanssa pihalla koko viikon ja olen järkyttänyt niitä (sekä naapureita) hyppäämällä narua paimentamisen ohessa.
Niin on mukavaa!
Nauttikaa ihmiset, nauttikaa! Neiti Kevät on tullut kaupunkiin.
 |
| Ja kun sitä lunta sitten tulee... |
Siksipä olen ollut todella, TODELLA huojentunut kun piha on parissa viikossa tullut näkyviin, puistoon pääsee ja hiekkalaatikko on jo hieman sulanut. Olemme olleet kakrujen kanssa pihalla koko viikon ja olen järkyttänyt niitä (sekä naapureita) hyppäämällä narua paimentamisen ohessa.
Niin on mukavaa!
 |
| Bottom feeder. |
 |
| Luonnon oma paukkumuovi. |
 |
| Ainoat kissat jotka meille pääsee sisälle. |
 |
| Huojuva lato selvisi talvesta. Niin minäkin! |
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Valmiita vastauksia
Toisilta pitää kieltää lottoaminen kymmenen jälkeen illalla, multa taas kirjaston käyttö. Naama punaisena hain nämä aivopierujeni jarruraidat tänään paikallisesta tehtyäni herätevarauksia lasten nukkumaanmenoajan jälkeisessä stressinlaukeamissumussa.
Toisen takakansi lupaa jälleen kerran että "---onnistut varmasti." ja että "Pienillä muutoksilla saat näkyviä tuloksia nopeasti." Hohhoijaa. Juuri kun olin päättänyt ns. päästää irti. En sentään laihdutusoppaita varaillut.
Lähinnä nyt ketuttaa se, että mitähän sellaista mahdoin kuvitella näiden oppaiden tietävän jota en itse jo tietäisi, jota en olisi jo itse tullut ajatelleeksi. Jos pääsen näissä kummassakaan esipuhetta pidemmälle ennen kuin oon ihan että "voi daa", lupaan pitää huhtikuun aikana neljä (4) paastopäivää.
Julistin vuoden 2015 teemaksi Nuukailun. Tähän kuului paitsi rahan hassaamisen lopettaminen, myös jo käytössä olevien resurssien haltuunotto. Tarkoitus oli nimenomaan valjastaa henkinen pääoma ja osaaminen käyttöön, eikä aina kuvitella että joku muu tietää ja osaa kaiken paremmin. Koska let's face it - vaikka lukisin kuinka monta hyllymetriä laihdutusoppaita, elämäntaito-oppaita, kirjoitusoppaita tai reseptikirjoja, minä en lukemisen lopetettuani ole yhtään sen laihempi, tarmokkaampi, kiinnostavampi, lähempänä Finlandia-palkintoa tai lämmintä ateriaa kuin ennen kirjan avaamistakaan.
Kyllä mä osaan jo. Nyt pitäisi tehdä.
Onneksi suomalainen kirjasto on ilmainen laitos, tosin seutuvarauksesta joutui euron pulittamaan mutta ehkä sitä voidaan pitää oppirahana myöhäisiltojen netinkäytön vaaroista. Että monetaarinen Nuukailu ei sentään ihan pyrstölleen mennyt.
Ja pyrstöstä puheen ollen...
Rautareidet
Päätin osallistua tänä vuonna maaliskuun kyykkyhaasteeseen, nyt kun kerran sille vatsalihas #ihQ #Tikis! tielle jo läksin. Jumalan kiitos tajusin ennen kyykkyhippaa että jonkunasteinen alkulämmittely / verryttely voisi olla paikallaan puolentoista vuoden liikkumattomuuden jälkeen.Voin kertoa että ihan himpun verran kirosin omaa saamattomuuttani kun pilatesrullan päällä pyöriessäni kuuntelin selkärankani ryskettä ja vinguin kyynelet silmissä kun reisiin asti pääsin.
Raskaus ja vauvan kanniskelu sekä lattioilla metriheikkien kanssa notkuminen ovat saaneet kroppani aivan täydelliseen juntturaan. Yhtään kohtaa ei löytynyt jonka rullaaminen ei olisi tehnyt niin kipeää että vähintäänkin sihahtelua vaadittiin, jos ei kyyneleitä ja ärräpäitä.
Tänään pitäisi tehdä 60 kyykkyä lisää vaikka reidet on notkeat kuin rautakanget jo niiden eilisten 55 jäljiltä. Kyllä ei paljon naurata.
Teenkö ne silti?
No kai ny!
torstai 26. helmikuuta 2015
Kuinka menetin uskoni ihmiskuntaan
Uudet pesukoneet ovat idiooteille.
Päästimme uskollisen mutta erittäin väsyneen, pahanhajuisen ja ainoastaan viiteen kiloon kyenneen Hooverin pyykkärimme hyvin ansaitulle eläkkeelle kun löysimme tarjouksesta kahdeksan kilon koneen alle 300 monikansallisella.
Kaksi viikkoa sitä odotettiin ja nyt sitten se tuli. Minähän tietenkin uskon zeniin ja helppokäyttöisyyteen ja olisin usuttanut masiinan hörskyttämään saman tien kun se oli pahveista kuorittu, mutta mies onneksi luki käyttöohjeen kannesta kanteen ennen kuin vahinko pääsi käymään.
Sillä missä me olisimmekaan perheenä jos emme olisi saaneet oppia seuraavia asioita.
1. Lapset eivät saa suorittaa puhdistusta tai huoltoa ilman valvontaa.
- No voi höh.
2. Ne voivat aiheuttaa henkilövahinkoja, sähköiskuja, tulipaloja, palovammoja tai laitteen vaurioitumisen.
- Puhutaankohan tässä edelleen lapsista vai mitkä ne? Jos meidän lapsista on kyse niin todellakin voivat aiheuttaa varmaan vaikka auringonpimennyksen.
3. Koneen täyttö, kohta 1. Avaa koneen luukku.
- ...niin.
4. Käytä laitetta vain kotiympäristössä.
- No voi harmi. Toi 67kg painava vehje olis ollut just semmonen kompakti mobiilipesukone, että jos tulee kesken päivän ihan pakottava tarve pestä pyykkiä niin käden käänteessä olisin tuon käsilaukusta tempaissut ja pistänyt tulille.
5. VAROITUS! Henkilövahinko- tai tukehtumisvaara.
- Yhdeksänkuisemme kieltämättä kokee velvollisuudekseen imuroida ääntä kohti kaiken mikä tielleen sattuu ja vähän enemmänkin, mutta jotenkin en jaksa uskoa että edes se pystyisi tukehtumaan pesukoneeseen.
Maailmassa ilmeisesti todellakin on ilman huoltajaa asuvia ihmisiä jotka yrittävät survoa pyykit (ja ilmeisesti myös lapset ja lemmikit) koneeseen LUUKUN LASIN LÄPI jos siitä ei erikseen mainita. Se kyllä selittää maailmasta aika paljon.
Lisäksi käyttöohjeita lukiessa tulee väistämättä tunne että kone todellakin saattaa spontaanisti syttyä tuleen jos hipaisunäppäimiä jännähiestä kostein sormenpäin lipsutellessa tulet valinneeksi vahingossa kolmen tunnin puuvillaohjelmaa 30 asteen tekokuiduille. Itse olisin veikannut lähinnä v-käyrän rajua nousua uusia nukenvaatteita koneesta purkaessa, mutta enpä olekaan AEG:n insinööri.
Valoa kuitenkin on jo tunnelin päässä näkyvissä, ja ei - se ei ole lähestyvä pikajuna vaan vatsalihashaaste (kyllä on yhdyssana). Ei ole selvinnyt että mikä ihme tämä #Tikis! oikein on joka häppeningin järjestää, vaan vatsalihakset sen sijaan kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta ja muistelen niiden hyväkuntoisuuden myös helpottavan istumätyöläisen kroonisia selkävaivoja. Niitä kohti siis.
Pus!
Päästimme uskollisen mutta erittäin väsyneen, pahanhajuisen ja ainoastaan viiteen kiloon kyenneen Hooverin pyykkärimme hyvin ansaitulle eläkkeelle kun löysimme tarjouksesta kahdeksan kilon koneen alle 300 monikansallisella.
Kaksi viikkoa sitä odotettiin ja nyt sitten se tuli. Minähän tietenkin uskon zeniin ja helppokäyttöisyyteen ja olisin usuttanut masiinan hörskyttämään saman tien kun se oli pahveista kuorittu, mutta mies onneksi luki käyttöohjeen kannesta kanteen ennen kuin vahinko pääsi käymään.
Sillä missä me olisimmekaan perheenä jos emme olisi saaneet oppia seuraavia asioita.
1. Lapset eivät saa suorittaa puhdistusta tai huoltoa ilman valvontaa.
- No voi höh.
2. Ne voivat aiheuttaa henkilövahinkoja, sähköiskuja, tulipaloja, palovammoja tai laitteen vaurioitumisen.
- Puhutaankohan tässä edelleen lapsista vai mitkä ne? Jos meidän lapsista on kyse niin todellakin voivat aiheuttaa varmaan vaikka auringonpimennyksen.
3. Koneen täyttö, kohta 1. Avaa koneen luukku.
- ...niin.
4. Käytä laitetta vain kotiympäristössä.
- No voi harmi. Toi 67kg painava vehje olis ollut just semmonen kompakti mobiilipesukone, että jos tulee kesken päivän ihan pakottava tarve pestä pyykkiä niin käden käänteessä olisin tuon käsilaukusta tempaissut ja pistänyt tulille.
5. VAROITUS! Henkilövahinko- tai tukehtumisvaara.
- Yhdeksänkuisemme kieltämättä kokee velvollisuudekseen imuroida ääntä kohti kaiken mikä tielleen sattuu ja vähän enemmänkin, mutta jotenkin en jaksa uskoa että edes se pystyisi tukehtumaan pesukoneeseen.
Maailmassa ilmeisesti todellakin on ilman huoltajaa asuvia ihmisiä jotka yrittävät survoa pyykit (ja ilmeisesti myös lapset ja lemmikit) koneeseen LUUKUN LASIN LÄPI jos siitä ei erikseen mainita. Se kyllä selittää maailmasta aika paljon.
Lisäksi käyttöohjeita lukiessa tulee väistämättä tunne että kone todellakin saattaa spontaanisti syttyä tuleen jos hipaisunäppäimiä jännähiestä kostein sormenpäin lipsutellessa tulet valinneeksi vahingossa kolmen tunnin puuvillaohjelmaa 30 asteen tekokuiduille. Itse olisin veikannut lähinnä v-käyrän rajua nousua uusia nukenvaatteita koneesta purkaessa, mutta enpä olekaan AEG:n insinööri.
Muita uutisia
Jos en laihduta, niin en kyllä jumppaakaan. Keuhkoebolan jälkitautina on turvonneet nenäontelot sekä särkevä hammas. (Hammassärkyhän johtuu tietenkin keuhkoebolasta eikä hieman pitkäksi venähtäneestä karkkipäivästä. Köh.)Valoa kuitenkin on jo tunnelin päässä näkyvissä, ja ei - se ei ole lähestyvä pikajuna vaan vatsalihashaaste (kyllä on yhdyssana). Ei ole selvinnyt että mikä ihme tämä #Tikis! oikein on joka häppeningin järjestää, vaan vatsalihakset sen sijaan kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta ja muistelen niiden hyväkuntoisuuden myös helpottavan istumätyöläisen kroonisia selkävaivoja. Niitä kohti siis.
Pus!
maanantai 16. helmikuuta 2015
Kyllä en laihduta
No niin.
Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.
Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.
Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.
Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.
Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.
Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.
Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!
JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!
Ja koska universumi vihaa minua, sairastuin välittömästi puhelimen taskuloikkaitsemurhan jälkeen johonkin kohta kolmannelle viikolle venyneeseen keuhkoebolaan.
Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.
Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.
Tervetuloa mukaan. Pus!
Nythän kävi niin että sain toisen lapsen viime vuonna. Ja otin taas 25 kiloa ja kaverit painoa lisää koska syöminen on ihanaa, ja erityisesti syöminen raskaana ollessa. Eikä siinä mitään, elämä on ihmisen parasta aikaa ja maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hoikkuus ja pahempia kuin lihavuus.
Mutta kun sinne töihin pitäisi mennä takaisin toukokuun alussa ja minen mahu minun työvaatteisiin. Vaikken olekaan missään johto- tai edustustehtävissä niin epäilen crocsien ja Nanson pyjaman sopivuutta asiakaspalvelutehtäviin, joten palasin tähän ikuisuusteemaan ennen joulua ja olin ihan että tsirp tsirp, nyt vaan vähän kasviksia ja vuoropäiväpaastoa ja silleen ja simsalabim kohtahan olen slimmi kuin mikä.
Eikä aikaakaan kun epäonnistuin jälleen komeasti.
Vanhaan tuttuun tapaani olin ripustanut itsetuntoni täysin sen varaan, että paljonko saan laihdutettua ja missä ajassa, ja että vähintäänkin jonkunlaista menestystä on luvassa. Ja kun ei ollut niin masennuin. Tällä kertaa ihan oikeasti. Havahduin sumusta siinä vaiheessa kun löysin itseni pohtimasta miten hyvin mies pärjäisi lasten kanssa kolmisin jos jotenkin...poistuisin kuvioista.
Ensimmäistä kertaa ikinä koko laihdutustaikinointiaikana havahduin siihen kuinka älytöntä, absurdia ja kornia on laihduttaminen. Että kun en ole onnellinen nyt kun oon tämmönen, ni sitte teen itseni vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi ajaksi X, jotta ajankohtana Y olisin viimein tyytyväinen itseeni koska hyvä perse.
Ratakiskosta vielä vääntäen: Jos olen nyt lihavana onneton ja huonovointinen niin miksi tekisin jotain, joka tekee minut vielä onnettomammaksi ja huonovointisemmaksi, kuten laihduttaisin? Laihduttaminen on kamalaa, onnetonta ja yksinäistä hommaa jossa kaikki sisäinen puhe alkaa sanoilla EI SAA tai ET OLE. Tosi voimaannuttavaa ja mielekästä.
Piti siis keksiä jotain mistä tulee hyvä olo ja joka lisää elämääni hyvinvointia ja terveyttä. Joten mitä siis tein? Ostin hyppynarun!
JA SEHÄN MENI IHAN NIINKU STRÖMSÖSSÄ!
 |
| Hypättiin narua. |
Mutta hei, onneksi on muitakin asioita joista ihminen saa iloa ja hyvinvointia elämäänsä. Esimerkiksi bloggaaminen. Joten kiihkeä tekohengitys on aloitettu, siitä kiitos ystävien painostukselle ja jostain käsittämättömästä syystä lapasesta lähteneelle tykkääjien määrän kasvulle Naamiksen puolella.
Joten nyt lupaan seuraavaa: Itseäni kehittääkseni kirjoitan joka viikko uuden postauksen. Koska blogin (nykyinen) nimikin jo kertoo että tavoitteena on hieman kokonaisvaltaisempi tulokulma itsensä kehittämiseen kuin vain perseen piukennus, luvassa on tekstiä myös perhe-, työ ja elämäntapailurintamalta. Ts. kasvoin isoksi ja siinähän sitä riittääkin ihmettelemistä.
Tervetuloa mukaan. Pus!
lauantai 6. syyskuuta 2014
Rinnakkaistodellisuudessa, eli miten tulin onnelliseksi
Sain männä keväänä useamman kutsun Naamiksen puolella positiivisuushaasteeseen. Mulla ei ole mitään haastemeemejä vastaan, enkä jättänyt osallistumatta koska en olisi elämästäni mitään positiivista keksinyt. Päinvastoin, jätin osallistumatta koska hyvää tuntui olevan liiankin kanssa.
Poika sai viime vuoden lopulla sairaskohtauksen, jonka takia Lastenlinnan käytävät ovat tulleet tutuiksi viimeisen vajaan vuoden aikana. Meillä kellään ei ole mitään hätää, eikä Pojalla ole mitään diagnoosia joten ei siitä sen enempää. Säikähdimme hirvittävästi ja joulun tienoo meni aikalailla tapahtumista toipuessa, mutta hoito ja konsultaatio ovat olleet ensiluokkaisia ja osastolla asiantuntevaa sekä empaattista väkeä töissä. Tilat ovat kieltämättä karmeat mutta siihen on nyt onneksi vihdoin tulossa muutos.
Se mikä ei muutu, on potilaskanta ja se madonreikä johon tunnen aina putoavani kun astun ovista sisään.
Joka kerta tuntuu kuin astuisi täysin toiseen maailmaan, jossa painovoima puuttuu kokonaan niin, että se mikä vielä tullessa tuntui tärkeältä ja raskaalta, lakkaa olemasta edes olemassa.
Minä en ole se äiti joka valvoi viime yön kuunnellen oliko se äskeinen hengenveto kolmevuotiaan viimeinen, joten mitä siitä jos huonouninen uhmiskakarani sai kauhukohtauksen ja valvotti koko perhettä tunnin.
Minun ei tarvitse keskustella hoitajan kanssa siitä, saako gastronapin saanutta lasta kylvettä kun sieltä tulee jotain nesteitä ulos ja paljasta lihaakin pilkottaa.
Kyllähän sen jokainen järkevä ihminen tietää että on ihmisiä joille arki on taistelua ihan eri kentällä, mutta kun sen pääsee todella itse näkemään ja kokemaan, oman onnensa tajuaa vasta kunnolla. Jumalauta että mulle on käynyt elämässä hyvin.
Onni on omalla kohdallani ihan oikeasti vain ja ainoastaan asennekysymys.
Olenkin nyt tästä kaikesta inspiroituneena laatinut oman kolmen kohdan ohjelmani, joita noudattamalla lupaan että tulet onnelliseksi. Jos onnesi on kiinni ulkoisista tekijöistä, kuten maineesta, mammonasta ja sosiaalisesta statuksestasi, suosittelen viettämään aikaa Lastenklinikan kahvilassa.
Älä jäkitä sohvalla suremassa menetettyä nuoruutta ja kadonneita ystäviä. Etsi uusia tai soita vanhoille tai äitille. Vaihtoehtoisesti mene lajittelemaan pyykit ja tiskaa kattilat käsin tai leivo (mokkapalat toimii aina joskin mustikkapiirakkaan on todennäköisemmin ainekset valmiina). Tosimielellä liikkeellä olevat integroi tähän alle kouluikäiset mukaan, jolloin paskavanhempi-fiilikset leikittämättä jättämisestä voi unohtaa.
Ihmisen ei tarvitse innostua crossfitistä, laskuvarjohyppäämisestä tai reppureissailusta. Voi innostua lukemisesta, tai nettikirppiksistä tai sisustamisesta tai jostain tv-sarjasta tai kynsien lakkaamisesta tai ihan mistä vaan. Kunhan on jotain mikä kiinnostaa, muukin kuin itsesäälissä rypeminen. Eikä sen tarvitse olla mitään mihin sitoutuisit loppuelämäksesi. Saa innostua joka päivä jostain uudesta.
Jos mikään muu ei innosta, tee kotitöitä. Kaikkien kotona on aina jotain tekijää kaipaavia hommia. Etsi ne.
Anna olla. Päästä irti. Unohda. Ei se sillä oikeasti mitään tarkoittanut.
Isoveljeni sanoi kerran että kannattaa miettiä onko mieluummin oikeassa vai onnellinen. Sitä kannattaa ihan oikeasti miettiä.
Lopuksi lupaan jatkossakin pidättää oikeuden valittaa kun arjen pienet vääryydet kasaantuvat niskaan, mutta jollain syvemmällä tasolla tiedän aina olevani onnellinen. Suursäätila on täällä päin aina poutainen. Ja olen siitä kiitollinen.
Poika sai viime vuoden lopulla sairaskohtauksen, jonka takia Lastenlinnan käytävät ovat tulleet tutuiksi viimeisen vajaan vuoden aikana. Meillä kellään ei ole mitään hätää, eikä Pojalla ole mitään diagnoosia joten ei siitä sen enempää. Säikähdimme hirvittävästi ja joulun tienoo meni aikalailla tapahtumista toipuessa, mutta hoito ja konsultaatio ovat olleet ensiluokkaisia ja osastolla asiantuntevaa sekä empaattista väkeä töissä. Tilat ovat kieltämättä karmeat mutta siihen on nyt onneksi vihdoin tulossa muutos.
Se mikä ei muutu, on potilaskanta ja se madonreikä johon tunnen aina putoavani kun astun ovista sisään.
Joka kerta tuntuu kuin astuisi täysin toiseen maailmaan, jossa painovoima puuttuu kokonaan niin, että se mikä vielä tullessa tuntui tärkeältä ja raskaalta, lakkaa olemasta edes olemassa.
Minä en ole se äiti joka valvoi viime yön kuunnellen oliko se äskeinen hengenveto kolmevuotiaan viimeinen, joten mitä siitä jos huonouninen uhmiskakarani sai kauhukohtauksen ja valvotti koko perhettä tunnin.
Minun ei tarvitse keskustella hoitajan kanssa siitä, saako gastronapin saanutta lasta kylvettä kun sieltä tulee jotain nesteitä ulos ja paljasta lihaakin pilkottaa.
Kyllähän sen jokainen järkevä ihminen tietää että on ihmisiä joille arki on taistelua ihan eri kentällä, mutta kun sen pääsee todella itse näkemään ja kokemaan, oman onnensa tajuaa vasta kunnolla. Jumalauta että mulle on käynyt elämässä hyvin.
Onni on omalla kohdallani ihan oikeasti vain ja ainoastaan asennekysymys.
Olenkin nyt tästä kaikesta inspiroituneena laatinut oman kolmen kohdan ohjelmani, joita noudattamalla lupaan että tulet onnelliseksi. Jos onnesi on kiinni ulkoisista tekijöistä, kuten maineesta, mammonasta ja sosiaalisesta statuksestasi, suosittelen viettämään aikaa Lastenklinikan kahvilassa.
1. Ole läsnä.
Kun lapsi haluaa rakentaa junarataa, tai ihailla kastematoa, tai puoliso horisee työpäivästään ja työkavereistaan - kun pitää tiskata, laittaa ruokaa, syödä, juoda tai nukkua - kun pitää imettää, vaihtaa vaippaa, vaihtaa vaatetta, röyhtäyttää ja kanniskella muuten vaan - kun pitää lukea tenttiin, laskea kassa tai luetteloida tuhat typerää EVAn julkaisua - ja erityisesti kun ajaa autoa - ole läsnä siinä mitä teet. Älä ajattele muita asioita, älä toivo tekeväsi muita asioita tai olevasi jossain muualla. Ihmisen tekee onnettomaksi gäppi ihanneminän ja todellisen minän välillä. Odota vähemmän, nauti siitä mitä jo on. Keksi pyykkien lajitteluun Systeemi, rakenna muksulle junarata joka tekee kolme silmukkaa ja menee sillan alta, kuuntele puolisoa ja naura sen jutuille. Olet itse valinnut hetken jossa juuri nyt olet, joten nauti siitä ja elä se. Sulla on kaikki ihan hyvin.2. Innostu, puuhastele ja touhua.
Tämä liittyy vahvasti edelliseen kohtaan ja on siitä lihaksi tullut versio. Huomasin tämän jo kun Poika oli huonosti nukkuva vauva ja olin väsymyksestä viittä vaille koomassa. Olin todella onneton jos yritin nukkua päikkärit ja muka levätä mikä johti poikkeuksetta siihen että nukahdin väkivaltaisen syvään uneen josta en onnistunut oikeasti heräämään koko loppupäivänä vaikka silmät olisivat nimellisesti auki olleetkin. Mielialaa kohotti paljon tehokkaammin pieni vaunulenkki tai puhelu kaverille tai nettikirppiksien nuohoaminen.Älä jäkitä sohvalla suremassa menetettyä nuoruutta ja kadonneita ystäviä. Etsi uusia tai soita vanhoille tai äitille. Vaihtoehtoisesti mene lajittelemaan pyykit ja tiskaa kattilat käsin tai leivo (mokkapalat toimii aina joskin mustikkapiirakkaan on todennäköisemmin ainekset valmiina). Tosimielellä liikkeellä olevat integroi tähän alle kouluikäiset mukaan, jolloin paskavanhempi-fiilikset leikittämättä jättämisestä voi unohtaa.
Ihmisen ei tarvitse innostua crossfitistä, laskuvarjohyppäämisestä tai reppureissailusta. Voi innostua lukemisesta, tai nettikirppiksistä tai sisustamisesta tai jostain tv-sarjasta tai kynsien lakkaamisesta tai ihan mistä vaan. Kunhan on jotain mikä kiinnostaa, muukin kuin itsesäälissä rypeminen. Eikä sen tarvitse olla mitään mihin sitoutuisit loppuelämäksesi. Saa innostua joka päivä jostain uudesta.
Jos mikään muu ei innosta, tee kotitöitä. Kaikkien kotona on aina jotain tekijää kaipaavia hommia. Etsi ne.
3. Anna anteeksi ja unohda.
Aina on kusipäitä jotka kohtelee toisia henkeäsalpaavan huonosti. Elämänkumppani, perheenjäsenet ja työkaverit tulevat laukomaan loukkaavia pikku vittumaisuuksia joko tahallaan tai tahattomasti vielä satoja kertoja elämäsi aikana. Jos meinaat joka kerta saada itkupotkuraivarit ja kantaa kaunaa ja pitää mykkäkoulua, tulee elämästäsi aika raskas ja synkkä taival ja menetät paljon siitä hyvästä jota näillä samoilla ihmisillä olisi tarjota.Anna olla. Päästä irti. Unohda. Ei se sillä oikeasti mitään tarkoittanut.
Isoveljeni sanoi kerran että kannattaa miettiä onko mieluummin oikeassa vai onnellinen. Sitä kannattaa ihan oikeasti miettiä.
Lopuksi lupaan jatkossakin pidättää oikeuden valittaa kun arjen pienet vääryydet kasaantuvat niskaan, mutta jollain syvemmällä tasolla tiedän aina olevani onnellinen. Suursäätila on täällä päin aina poutainen. Ja olen siitä kiitollinen.
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Työergonomiasta
Se mitä äiti-ihminen voisi tehdä heti jakauduttuaan - tai ainakin mitä sen aivan ehdottomasti pitäisi lantionpohjalihasjumpan lisäksi tehdä - on kehonhuolto.
Siitä huolimatta että vanhempainvapaan ensimmäiseen kolmeen kuukauteen on jostain käsittämättömästä syystä liitetty sana LOMA (siis tämän täytyy olla viranomaisten v*ttuilua - lomaan käsitteenä kuuluu minun horisontistani jotain ihan muuta kuin tämä erilaisten ruumiineritteiden täyttämä kotityöleiri, vaikka ehtiihän siinä imetysmaratonilla telkkariakin katsoa, en minä sillä ja päivääkään en pois vaihtaisi sydän sydän sydän ja lapsettomien veronmaksajien rahoillahan tässä jne.) voidaan minun mielestä tässä tapauksessa eli vauvahoidossa ottaa hyvin puheeksi myös työergonomia, eli se tuleeko selkä hommia hoidellessa kipeäksi vai ei.
Tulee se.
Kun on jo valmiiksi varustettu 11 vuoden konttorirottailun jälkeen koukkuniskalla ja köyryhartioilla, voitte vaan kuvitella miten helppoa on lyyhöttää huonossa asennossa pehmeällä sohvalla vauva sylissä (=rinnalla) ja antaa olkapäiden roikkua kohti kaakkoa.
Mulla on tällä kierroksella bonuksena synnytyksessä todella pahasti kipeytynyt niska jota en ole saanut täysin kuntoon hieromalla enkä venyttelemällä. En silti valita (ainakaan tämän enempää) - jos pahin sotavamma synnytyksessä tulee niskaan niin pitäisi vissiin langeta polvilleen ja kiittää Äiti Maata helposta toimituksesta. Teen sen välittömästi kun liikkuvuus antaa periksi, nyt jos yritän polvilleni käydä niin todennäköisesti lattiaan osuu ennen polvia nenä. Miten niin lihakset jäykkänä?
Kuka hakisi varastosta sen mun pilatesrullan ja kippaisi mut sen päälle pyörimään? Minen jaksa. Haukotus.
ps. Tein maanantaina kymmenen kyykkyä. Kai sillä yhden viikon jumpat kuittaa?
Siitä huolimatta että vanhempainvapaan ensimmäiseen kolmeen kuukauteen on jostain käsittämättömästä syystä liitetty sana LOMA (siis tämän täytyy olla viranomaisten v*ttuilua - lomaan käsitteenä kuuluu minun horisontistani jotain ihan muuta kuin tämä erilaisten ruumiineritteiden täyttämä kotityöleiri, vaikka ehtiihän siinä imetysmaratonilla telkkariakin katsoa, en minä sillä ja päivääkään en pois vaihtaisi sydän sydän sydän ja lapsettomien veronmaksajien rahoillahan tässä jne.) voidaan minun mielestä tässä tapauksessa eli vauvahoidossa ottaa hyvin puheeksi myös työergonomia, eli se tuleeko selkä hommia hoidellessa kipeäksi vai ei.
 | |
| Perhepedissä imetys käy vaivattomasti myös yöaikaan. |
Kun on jo valmiiksi varustettu 11 vuoden konttorirottailun jälkeen koukkuniskalla ja köyryhartioilla, voitte vaan kuvitella miten helppoa on lyyhöttää huonossa asennossa pehmeällä sohvalla vauva sylissä (=rinnalla) ja antaa olkapäiden roikkua kohti kaakkoa.
Mulla on tällä kierroksella bonuksena synnytyksessä todella pahasti kipeytynyt niska jota en ole saanut täysin kuntoon hieromalla enkä venyttelemällä. En silti valita (ainakaan tämän enempää) - jos pahin sotavamma synnytyksessä tulee niskaan niin pitäisi vissiin langeta polvilleen ja kiittää Äiti Maata helposta toimituksesta. Teen sen välittömästi kun liikkuvuus antaa periksi, nyt jos yritän polvilleni käydä niin todennäköisesti lattiaan osuu ennen polvia nenä. Miten niin lihakset jäykkänä?
Kuka hakisi varastosta sen mun pilatesrullan ja kippaisi mut sen päälle pyörimään? Minen jaksa. Haukotus.
ps. Tein maanantaina kymmenen kyykkyä. Kai sillä yhden viikon jumpat kuittaa?
maanantai 26. toukokuuta 2014
Vauva(k)iloja
Huhuu, kuuluuko?
Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?
Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.
Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?
Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.
Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:
Tällä viikolla
Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.
Tapahtunut viime elokuun jälkeen: myin asunnon, ostin talon, muutin ja tein vauvan. Mitäs teille muille kuuluu?
Voi varmaan arvata että lihanhallinnan sijasta olen viime aikoina keskittynyt arjen hallintaan ja ajoittain jopa vihanhallintaan. Terveisiä uhmisperheestä.
Vauva on hankkiutunut kolme viikkoa sitten omiin nahkoihinsa minun nahoistani (terve ja äärettömän suloinen pieni tyttö, kiitos vaan kysymästä) ja tuossa kun yritin päivänä muutamana naama sinisenä hankkiutua iho kesävaatteideni saumapuolia vasten tuli jotenkin mieleen, että mitäköhän tänne laihistelumaailmaan kuuluu?
Multahan on laihduttaminen pannassa toistaiseksi, eikä se enää ajatuksena muutenkaan houkuttele (ks. aiemmat kolme kirjoitusta viime vuoden puolelta), niin että voisin yrittää jatkaa taas sitä terveen elämän metsästystä. Katsotaan jos siitä riittää jotain kerrottavaa näin äippärin ratoksi.
Joten pidemmittä puheitta, lähtötilanne 101,7kg (12kg jäi kuulkaa jo matkasta että ei tartte hyperventiloida siellä) ja ainoa kuvauskelpoinen kohta mussa on jatkuvasti tissillä roikkuvaa vauvaa lukuunottamatta tämä:
Tällä viikolla
Nousussa: Oksitosiinikikkurat.
Laskussa: Lämpötila ja painoindeksi.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Öljyä koneeseen
Jes, olen keksinyt uuden ihanan lisän puuroon. Ruokaöljy, huraa!
Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.
Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.
Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.
Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että
IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
Aikuisten tanssitunneille. Jes! Ensin on viisi viikkoa balettia, sitten viisi viikkoa show-tanssia ja vielä viisi nykytanssia. Olen yhtä aikaa aivan mehuissani ja aivan kauhuissani - luin nimittäin pienenkin präntin jossa sanottiin että "aikuisten" tarkoittaa yli 16-vuotiaita. Minähän olen viittä vaille 30. Eikä mulla ole kuin nimellinen jazz-tanssitausta, eikä olemus nyt muutenkaan ole kovin ballerinamainen. Mutta se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa.
Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.
Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.
Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.
Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.
Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.
Löytö pohjaa Kiloklubissa harrastamaani vihreän pallon metsästykseen, joka on siis Kiloklubin tarjoama apuväline ruoan laadun tarkkailuun. Tavoitteina on "yli 600g kasviksia, suositus proteiinien osuudeksi kokonaisenergiasta on 15-35%. Rasvaa tulisi olla 25-65%, joista tyydyttyneitä rasvoja alle 33%, alle 10% herkkuja päivän kaikesta syömisestä ja vähimmäiskuitumäärä on 25 g. Jos ruokavaliossasi on viljatuotteita, ne ovat myös tarpeeksi runsaskuituisia, eli niissä on kuitua yli 6g/100g." Tämä siis suorahko sitaatti tältä päivältä, eli jos syön tänään niin kuin plääni on, olen ylpeä neljän vihreän pallon haltija, jee.
Noista kaikkein hankalimmin toteutettava on ollut rasva. Olen syönyt sitä päivän mittaan paitsi liian vähän, myös vääränlaista. Tästä on lyhyehkön empiirisen tutkimuksen mukaan johtunut muun muassa se, ettei mun aamupala ole pitänyt nälkää. Syön aamupalaksi puuroa raejuuston ja marjojen/hedelmän kanssa seitsemän maissa ja yhdeksältä on jo kiljuva nälkä. Siinä kun on vielä aamukahviaika duunissa ja Fazer-Amica on kiskaissut tuoreet pullat ulos uunista niin yritäpä vastustaa niitä. Kyllä ei onnistu. Olen aikaisemmin yrittänyt lisätä proteiinia aamupalaan, mutta muutos ei ole nälän suhteen ollut merkittävä, ainoastaan kalorit ovat alkaneet paukkua.
Mutta nyt olen lorotellut puuron sekaan ruokalusikallisen ihan tavallista ruokaöljyä (näistä mun eväistä on muuten superfoodit kaukana), ja kas. Ei ole maha mourunnut ennen lounasaikaa, ja tuntuu että putkistokin on pelannut paremmin. Ja kyllä on hyveellinen olo! Nyt on niitä Pehmeitä Rasvoja lautasella, vihdoinkin. Eikä maistu läpi. Ja muuttaa helposti jäähtyessään tahmaiseksi muuttuvan mikrotetun puuron mukavan notkeaksi.
Jotta ei totuus pääsisi arkeen paluun jälkeen unohtumaan, syyskauden ensimmäinen lenssu on pidetty. Tai siis perheen miehet ovat, itse yritän parhaillaan hukuttaa sitä maitohappobakteereihin, vitamiineihin ja nenäkannulla suolaveteen. Tämähän tarkoittaa vain sitä että
IHANAA! EI TARTTE ALKAA VIELÄKÄÄN JUMPPAAMAAN!
Muita oivalluksia
"---Ja niinpä alamme etsimään asiakkaan kanssa mielekkäämpää liikuntaa. Varsin usein lähtötilanteessa henkilö käy jumpissa, salilla ja/tai lenkeillä – ja jos ei käy, niin kokee että pitäisi käydä ja kokee siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun kysyn, mikä näistä oikeasti on sellaista mitä tehdään kehon/painon/ulkonäön vuoksi ja mikä on sellaista, josta hän aidosti tykkää niin aika vähän jää jäljelle entisestä liikunnan ajatusmallista. Ja sitten alamme miettimään mikä on sellaista mistä hän pitäisi. Jotain ajatuksia ihmisillä siitä yleensä on ja lisää kokeillaan ja keksitään ajan kanssa. Ja uskomattoman usein lopputulos on jokin kombinaatio jumppaa, tanssia, joogaa ja ulkona luonnossa kävelyä – merenranta yleensä jos sellaista löytyy ja metsä jos ei löydy. Ja tämä on mainio kombinaatio. Mutta voisi se olla - ja on - moni muukin kombinaatio. Pääasia, että elämässä on enemmän mukavaa puuhastelua ja liikkumista. Se mikä on mukavaa liikuntaa on pitkällä aikavälillä myös tehokasta. Ja lopputuloksena olisi ihanteellisesti henkilö, joka jatkossa liikkuu pysyvämmin ja samalla saa paremmin liikunnan hyvinvointivaikutuksia kaikilta sektoreilta eikä vain koeta polttaa hitosti kaloreita ja muokata kroppaa. " via Patrik puntaroiArvatkaa mihin ilmoittauduin tämän kuun alussa ja mikä alkaa puolentoista viikon päästä?
Olen pohtinut kovasti tätä liikunta-asiaa viimeisen puolen vuoden aikana ja tuo Patrikin todella hyvä artikkeli kolahti ihan tosissaan.
Crossfit oli ihanaa. En ikinä pysty kertomaan kenellekään joka ei ole yhtä syvissä vesissä uinut, kuinka mieletön merkitys oli sillä että mut otettiin vastaan salille ihan niin kuin kenet tahansa, että en kertaakaan kokenut valmentajalta minkäänlaista ylenkatsetta tai sääliä tai myötähäpeää, vaan että mua opetettiin ihan alkeista tekemään perusjuttuja ja yrittämään aina vaan uudestaan. Tällaiselle peruskehopessimistille se oli korvaamatonta. Opin nauttimaan liikkumisesta ja hikoilusta, opin ylittämään mukavuusrajani ja itseni ja kasvatin kuntoa aivan hulluna. Laji oli täydellinen sitä kuntoutusta varten, jota kroppa vaati vuosien kaltoinkohtelun jälkeen, raskauden ja alkuäitiyden jäljistä puhumattakaan.
Treenaaminen kuitenkin jäi viime syksyn jälkeen sairauskierteen jalkoihin, ja kevään valvomiset veivät viimeisenkin innon lähteä sellaiseen rääkkiin jota crossfit kuitenkin on, varsinkaan kun en olisi pystynyt käymään salilla säännöllisesti, edes kerran viikossa. Samalla kypsyi ajatus siitä, että haluan kokeilla muitakin lajeja, nyt kun kiinnostus ja innostus liikuntaan on viimein herätetty. Koska aika on kortilla ja olemme muuttamassa "maalle", jäävät crossfit-tunnit pois kuvioista nyt ihan virallisestikin, ainakin toistaiseksi. Toiminnallista harjoittelua sen sijaan toivoisin jatkavani, muoto vaan on vielä epäselvä.
Mutta kyllä on surutyötä tehty, voi hyvänen aika. Vaikka en ole pitkään aikaan salille päässytkään, olen kuitenkin kokenut jotenkin olevani yhä osa yhteisöä ja että mulla on joku "oma juttu", olin crossfit-tyttö! Tuntuu ihan kuin lähtisin laimentuneesta rakkaussuhteesta, jotenkin sitä toivoisi että vanha kipinä vielä palaisi mutta sisimmässään tietää että niin ei käy.
Vaan makkarin nurkassa odottelee jo käyttäjän parantumista upouusi 10kg kahvakuula ja kaapissa hyppynaru. Kyllä mä vielä sen oikean löydän.
maanantai 5. elokuuta 2013
Elämän tapailua
Kuinka sitten kävikään?
Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.
Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.
Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.
Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:
Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.
Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.
Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.
Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.
Vitsistä liikkeelle lähtenyt talon vilkaisu ("Mikähän tossa on vikana kun se ei ton enempää maksa, heh?" "En tiiä, varmaan joku hirvee homepommi, hehe." "Siinä olis näyttö tänään, mennäänkö, hehehe?" "No jostainhan se täytyy alottaa, hehehehe.") johti ensi-ihastuksesta kuntokartoitukseen, hyväksyttyyn ostotarjoukseen ja asunnon myyntirumbaan. Menihän se loma näinkin. Hupsista saatana. Ensi viikolla vaihtavat neliöt omistajia kahteen kertaan.
Tiedän kyllä että maailma on täynnä (siis niinku ainaki neljätoista tusinassa) naisia, jotka edes hengästymättä pitävät huolta kurveistaan, kutreistaan, kynsistään, kodistaan, perheestään, lemmikeistään sekä luovat uraa yhtä aikaa. Tiedättehän, tämä "sain kolmoset luomu-kotisynnytyksessä ja kirjoitin väitöskirjaa hoitovapaalla, samalla kun varmistin perheemme toimeentulon myymällä itse kutomiani bambuvaippoja nettikaupassani"-tyyppi.
Noh. Minä en kuulu heihin. Niinku en todellakaan.
Mulla pysyy just ja just kolme palloa käpälissä: työ, perhe, minä - ja niissäkään en pidä rimaa kovin korkealla. Tähän väliin kun elämä linkoaa yhdenkin ylimääräisen tekijän niin sinne meni tasapaino, ja helpoin yhtälöstä karsittava on oma hyvinvointi. Sitä paitsi jos nyt ihan rehellisiä ollaan, siihen stressiin oli todella kiva syödä. Koska syöminen nyt on vaan ihan parasta. Olen kirjoittanut aika pitkään Oodia syömiselle. Se alkaa näin:
Oi ruoka, ruoka, antaja Ilon ainaisen!Ja siihen loppui veto. Mutta siis joo. Syöminen, sydän sydän sydän.
Aamupala mi hengen nostaa, kantaa päivään alkavaan. Ken aamukahviin kielen kastaa, uskoo uuteen huomiseen.
Välipalaa, välipalaa! Siihen mieli karkailee. Se ottaa pienen hetken aikaa, Fazerinan muotoisen.
Lounastunti, nyt se alkaa!
Joten: kuinkas sitten kävikään? Plussaa tuli, melkein neljä kiloa. Että vähän kesämasua joo.
Olo on fyysisesti aivan karmea, mutta olen ottanut (taas) tilanteen haltuun. Vaihtelun vuoksi täyttelen lomakkeita tuolla Kiloklubin puolella ja suunta on paitsi eteen-, myös alaspäin.
Ja koska kypsyin siihen Fätti-Fitti- puheeseen ja totesin että ei musta mitään tiukkalihaista fitness-konetta ihan oikeasti saa, ei millään, siirryin tematiikassa eteenpäin etsimään sellaista mukavaa ihan oikeasti itselleni sopivaa elämäntapaa joka tukisi mun kokonaisvaltaista terveyttä ja hyvinvointia, sekä korvien että ruumiinaukkojen välissä. Jotenkin oletan että kun se tasapaino ja tyyli löytyy, löytyy myös lopulta hieman kapeampi uuma ja pienempi takamus.
Joten tervetuloa tänne, entiseen Fätländiin. En todellakaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy mutta ajattelin yrittää tehdä edes matkanteosta mielekästä.
 |
| No, ehdittiin me vähän lomaillakin. |
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Unelmanvaihtoviikot
Poika istui äsken puoliksi pureskeltu omenanpala suussa syöttiksessä ja tuijotti pitkään tyhjää. Yhtäkkiä suusta livahti vahingossa ulos se ainoa ajatus joka siellä oli enää viimeiseen viiteen minuuttiin pyörinyt ("Kaapo"), ja haihtui rumaan oranssiin ikkunaverhoon (joka vielä kaupassa oli tosi kaunis). Sen jälkeen ulos tuli enää yksittäisiä merkityksettömiä tavuja kunnes tuli uni ja haki taaperon lataukseen höyhensaarille.
Mulla on ollut ihan samalainen olo siitä huhtikuun lopussa olleesta juoksutapahtumasta saakka. Siihen loppui veto. Jo ennenkin ryydytti ihan helvetisti mutta siihen plörähti nyt se viimeinenkin tsemppi ja mielenkiinto oman navan ympärillä pyörimistä kohtaan.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana on tuntunut siltä että yritän painonpudotusta vain tavan vuoksi. Ja siinä ei hei ole mitään järkeä. Pyöriskelen tässä 85 kilon ympäristössä, vähän hormoneista ja suolan määrästä riippuen joko yli tai ali sen, mutta mitään merkittävää muutosta ei ihan oikeasti ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan vaikka kuinka tärkeänä aloitan aamusta merkkaamaan kaloreita ylös ja poljen töihin ja julistan hyviä aikeitani.
Musta saa kauniita ja rumia kuvia, näytän joko hyvältä tai huonolta, riippuen siitä kuinka suorassa jaksan seistä ja onko tukka miten hyvin tai huonosti. Kuvittelin ettei mitään kehitystä ole tapahtunut kunnes tilasin kesävaatteita postimyynnistä ja sain lähettää yli puolet vaatteista takaisin koska vanhat koot eivät enää pysyneet päällä. Jaksan näemmä kantaa sekä poikaa että sen taaperokärryä koko matkan puistosta kotiin eikä pahemmin ala edes käsiä painaa.
Lisäksi voisin tilittää siitä, miten tämä koko vouhkaus ottaa mua ajoittain päähän ihan järkyttävästi, mutta Kukka kirjoitti siitä jo niin hyvin ettei tarvitse vaivautua.
Tuntuu siltä että unelmasta hävisi hohto ennen kuin edes saavutin sen. Vai saavutinko kuitenkin ja onko sillä enää edes väliä?
Sillä juuri nyt on upea ilma, ihan liian upea sisällä istumiseen ja blogin päivittämiseen. Fätti laittaa pienempää relettä päälle ja painelee pihalle, muhkuroista ja raskausarvista viis.
Kovasti siis edelleen haluaisin kirjoittaa ja blogia päivittää, mutta tämä aihepiiri - niin. En tiedä onko mulla siitä enää mitään sanottavaa. Voi olla että viikon päästä on jo toinen ääni kellossa, tai uutta blogia tulilla. En tiedä.
Laittakaa koneet kiinni. Menkää ulos. Pussailkaa. Kesä!
Mulla on ollut ihan samalainen olo siitä huhtikuun lopussa olleesta juoksutapahtumasta saakka. Siihen loppui veto. Jo ennenkin ryydytti ihan helvetisti mutta siihen plörähti nyt se viimeinenkin tsemppi ja mielenkiinto oman navan ympärillä pyörimistä kohtaan.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana on tuntunut siltä että yritän painonpudotusta vain tavan vuoksi. Ja siinä ei hei ole mitään järkeä. Pyöriskelen tässä 85 kilon ympäristössä, vähän hormoneista ja suolan määrästä riippuen joko yli tai ali sen, mutta mitään merkittävää muutosta ei ihan oikeasti ole tapahtunut pitkään, pitkään aikaan vaikka kuinka tärkeänä aloitan aamusta merkkaamaan kaloreita ylös ja poljen töihin ja julistan hyviä aikeitani.
Musta saa kauniita ja rumia kuvia, näytän joko hyvältä tai huonolta, riippuen siitä kuinka suorassa jaksan seistä ja onko tukka miten hyvin tai huonosti. Kuvittelin ettei mitään kehitystä ole tapahtunut kunnes tilasin kesävaatteita postimyynnistä ja sain lähettää yli puolet vaatteista takaisin koska vanhat koot eivät enää pysyneet päällä. Jaksan näemmä kantaa sekä poikaa että sen taaperokärryä koko matkan puistosta kotiin eikä pahemmin ala edes käsiä painaa.
Lisäksi voisin tilittää siitä, miten tämä koko vouhkaus ottaa mua ajoittain päähän ihan järkyttävästi, mutta Kukka kirjoitti siitä jo niin hyvin ettei tarvitse vaivautua.
Tuntuu siltä että unelmasta hävisi hohto ennen kuin edes saavutin sen. Vai saavutinko kuitenkin ja onko sillä enää edes väliä?
Sillä juuri nyt on upea ilma, ihan liian upea sisällä istumiseen ja blogin päivittämiseen. Fätti laittaa pienempää relettä päälle ja painelee pihalle, muhkuroista ja raskausarvista viis.
Kovasti siis edelleen haluaisin kirjoittaa ja blogia päivittää, mutta tämä aihepiiri - niin. En tiedä onko mulla siitä enää mitään sanottavaa. Voi olla että viikon päästä on jo toinen ääni kellossa, tai uutta blogia tulilla. En tiedä.
Laittakaa koneet kiinni. Menkää ulos. Pussailkaa. Kesä!
torstai 16. toukokuuta 2013
Mielikuva fail
Törmättyäni ennen vappua juoksutapahtuman jälkimainingeissa totuuden totiseen seinään tuon alemmassa postauksessa olevan kuvan muodossa, ovat aivot vaatineet sopeutumisaikaa tottuakseen uuteen kehonkuvaan.
Katsokaas, minä kuvittelin näyttäväni kahdeksan kilon painonpudotuksen jälkeen tältä:
Kun totuus on tämä:
Taisin saada shokin lisäksi tai ehkä juuri siitä johtuen helvetillisen flunssan ja sen jälkitautina keuhkomädän -putkentulehduksen, josta toivun vieläkin.
Mutta kuten aina ennenkin, alkoi itse itselleni itsesääliin määrämäni sokerikuuri pikku hiljaa ahistaa, ja äitienpäivän viimeisen suklaapatukkaehtoollisen jälkeen nousin (maanantaiaamuna tietenkin!) reippaasti vaa'alle ja palasin helpotuksesta huokaisten kalorilaskurin pariin.
Tiedän kyllä että ruokamäärien ja kalorien laskeminen on ilman jatkuvaa talousvaa'an nypläämistä aikamoista lottoamista ja siitä johtuen joidenkin mielestä turhaa puuhaa, mutta tällä hetkellä edes summittainen asian ajatteleminen on kotiinpäin edellisviikkojen sokerihuurrutuksen sijaan.
Kiloja oli maanantaiaamuna 86,6, eli +1,6kg alimpaan painoon nähden. Tänä aamuna oltiin jo armeliaasti päästy 85,7kg.
Apuna on kalorilaskurin lisäksi Shauna Reidin ihana viihdyttävä ja puhutteleva "Dieettitytön huimat seikkailut", sekä vähän vakavammin otettava opus "Syö mitä mielesi tekee", jossa Teemu Ollikainen pureutuu painonpudotuksen psykologiseen puoleen.
Ja vielä yksi luopumisen tuskaa tuottava teko on edessä - aion leikata tämän kymmenen vuotta hautomani pitkän lättänätukan pois. Koska mielikuva
ei tässäkään aivan vastaa todellisuutta.
Katsokaas, minä kuvittelin näyttäväni kahdeksan kilon painonpudotuksen jälkeen tältä:
 |
| C. Hendrics on hot... |
Kun totuus on tämä:
 |
| ...tämä mama taas not. |
Mutta kuten aina ennenkin, alkoi itse itselleni itsesääliin määrämäni sokerikuuri pikku hiljaa ahistaa, ja äitienpäivän viimeisen suklaapatukkaehtoollisen jälkeen nousin (maanantaiaamuna tietenkin!) reippaasti vaa'alle ja palasin helpotuksesta huokaisten kalorilaskurin pariin.
Tiedän kyllä että ruokamäärien ja kalorien laskeminen on ilman jatkuvaa talousvaa'an nypläämistä aikamoista lottoamista ja siitä johtuen joidenkin mielestä turhaa puuhaa, mutta tällä hetkellä edes summittainen asian ajatteleminen on kotiinpäin edellisviikkojen sokerihuurrutuksen sijaan.
Kiloja oli maanantaiaamuna 86,6, eli +1,6kg alimpaan painoon nähden. Tänä aamuna oltiin jo armeliaasti päästy 85,7kg.
Apuna on kalorilaskurin lisäksi Shauna Reidin ihana viihdyttävä ja puhutteleva "Dieettitytön huimat seikkailut", sekä vähän vakavammin otettava opus "Syö mitä mielesi tekee", jossa Teemu Ollikainen pureutuu painonpudotuksen psykologiseen puoleen.
Ja vielä yksi luopumisen tuskaa tuottava teko on edessä - aion leikata tämän kymmenen vuotta hautomani pitkän lättänätukan pois. Koska mielikuva
 |
| Hyvin laitettu ja huolella hoidettu pitkä tukka on hot... |
ei tässäkään aivan vastaa todellisuutta.
 | ||
| ...huonosti pidetty, hätäponnarilla 95% ajasta viettävä liiska taas not. |
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Back on Earth
Siinä se, tämän päivän teema. (ja ihan törrrrrkeen hyvä biisi, jonka olemassaoloa en muistanut)
Olen leuhotellut muutaman viikon jossain ihan ihmeellisessä häpipleis-hymistelykuplassa, jossa vaaka näyttää muka ihan omiaan ja olen toooosi hyväkuntoinen ja fitti. Johtuuko sitten flunssasta vai erilaisista mittauksista jotka kertoivat että sitä pläskiä vielä löytyy vaikka kahdelle naiselle jakaa, aloin nyt viimein uskomaan vaakaa ja sitten näin vielä tämän ihan vitun upean kuvan joka on otettu viime viikkoisen juoksukisan lähdöstä.
Ai hevon-perkeleen-perse.
Ai jumalauta saatana.
KATTOKAA NYT TOTA!!!
Ei pysty.
Voi hevonvittu.
Ihan oikeesti.
Tästä flunssasta toivun, tosta kuvasta en.
Käly lohdutti että kyse on geeneistä, koska mun veli ei myöskään onnistu kuvissa. Ilmeisesti sukupuumme jostain oksasta roikkuu merinorsu.
Onneksi olen tästä vapun yli lomalla joten töihin ei tarvitse lyllertää ennen kuin torstaina.
Että jos on joskus ollut lihava olo niin nyt. Takaisin paastolle lomps.
Olen leuhotellut muutaman viikon jossain ihan ihmeellisessä häpipleis-hymistelykuplassa, jossa vaaka näyttää muka ihan omiaan ja olen toooosi hyväkuntoinen ja fitti. Johtuuko sitten flunssasta vai erilaisista mittauksista jotka kertoivat että sitä pläskiä vielä löytyy vaikka kahdelle naiselle jakaa, aloin nyt viimein uskomaan vaakaa ja sitten näin vielä tämän ihan vitun upean kuvan joka on otettu viime viikkoisen juoksukisan lähdöstä.Ai hevon-perkeleen-perse.
Ai jumalauta saatana.
KATTOKAA NYT TOTA!!!
Ei pysty.
Voi hevonvittu.
Ihan oikeesti.
Tästä flunssasta toivun, tosta kuvasta en.
Käly lohdutti että kyse on geeneistä, koska mun veli ei myöskään onnistu kuvissa. Ilmeisesti sukupuumme jostain oksasta roikkuu merinorsu.
Onneksi olen tästä vapun yli lomalla joten töihin ei tarvitse lyllertää ennen kuin torstaina.
Että jos on joskus ollut lihava olo niin nyt. Takaisin paastolle lomps.
torstai 18. huhtikuuta 2013
Rullaa
Kotikone on palannut hämärän rajamailta toimintakykyiseksi, samoin Fätti. Poika pääsi pinnasängystä isojen poikien sänkyyn, joten nyt on tilaa mellastaa ja nukkua kunnon öitä. Huraa! Viime yönä tosin taidettiin molemmat nukkua lattialla - Poika oli aamulla putoamisvaaran takia lattialle sängyn viereen laitetuilla tyynyillä pötköllään kun kävin sen noukkimassa, ja itse nukahdin yhden maissa yöllä tunniksi olkkarin lattialle kun olin käynyt kuulostelemassa ilmeisesti ko. putoamisesta johtunutta itkahtelua, joka muuttuikin heti takaisin kuorsaukseksi.
Niille jotka eivät tuolla Naamiksen puolella nuohoa tiedoksi, että Minä Olen Nyt Juossut. Töihin vieläpä, kaikista maailman paikoista. Pisin yhtäjaksoinen pätkä oli 2km, mikä on enemmän kuin olen juossut yhteen pötköön viiteentoista vuoteen. Jos en ole aihetta vielä tarpeeksi kattavasti käsitellyt, niin tiedoksenne että Minä Inhoan Juoksemista. Josta johtuen en ole sitä ennen crossfitin aloittamista edes kokeillut, jos ei bussipysäkille aamukiireessä sprinttaamista lasketa.
Tämä "juoksuinnostus" johtuu siitä halavatun Kustannuspaikan BusinessRUN-tapahtumasta, johon heikkona hetkenä ilmoittauduin duunikaverin kanssa 5km matkalle. Häppeninkihän on vaatimattomasti vasta ensi viikolla, treeniaikaakin jäi näin kertakaikkiaan ruhtinaallisesti jopa viikko, kas kun en niitä lenkkareita saanut aikaiseksi hankkia kuin vasta viime su, kun "sehän on vasta huhtikuun lopussa se juoksu". Ja niin ne viikot sitten vieri. Hupsista saatana.
Juoksutreeniksi valikoitui työmatka perin tieteellisestä syystä "en ehdi enää bussiinkaan koska ne vaipatkin pitää vielä viedä päiväkotiin ja illalla en enää saa aikaiseksi". Ajattelin alunperin juosta intervalleja niin, että juoksisin aina sen matkaa kuin jaksan, kuitenkin vähintään minuutin, ja kävelisin pari katuvalon väliä.
Lähdin juoksemaan. Kolmen metrin jälkeen rintaa poltti ja vatsaa pisti ja jalat painoivat tonnin. Jatkoin tsemppaamalla itseäni sillä että mitä jos joku kouluaikojen ihastus olisi näkemässä alennustilani. 1,5min jälkeen oli pakko antaa periksi ja nilkuttaa muutama valotolpan väli, kyllä ei kuulkaa siinä vaiheessa naurattanut kun työkaveri oli sivulauseessa sanonut käyneensä kevään ekalla juoksulla ja juosseensa kolme kilometriä. KOLME KILOMETRIÄ!?! Sehän on ihan karsea veto!
Otin uuden lähdön. Jalat toimivat jo paremmin, mutta menin vieläkin liian lujaa, eikä pieni nousu (siis oikeesti, maa nousi viiden metrin matkalla tyyliin 30cm) auttanut asiaa. Ylpeyttä ja orastavaa paniikkia nieleskellen pakotin itseni samaan 1,5min juoksuun ja panin sitten taas kävelyksi.
Kävelin vähän pidempään ja pohdin mahdollisuuksiani. Takaisin kääntymisen sijaan päätin juosta nöyryytyksen uhallakin (työmatkan reitti on aika vilkkaasti liikennöity, sekä kevyen- että moottoriliikenteen puolesta) sitten vaikka pelkkiä minuutin vetoja töihin asti.
Lähdin taas lönkyttämään. Nyt oli kadonnut jo kaikki kunnianhimo mihinkään ponnaria tarmokkaasti heilutteleviin lennokkaisiin juoksuaskeliin, lähdin vain hissuksiin jolkottamaan puiston poikki omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena.
Havahduin kilometrin päässä ja meinasin kaatua kun tajusin että askel rullaa ja juoksen edelleen. Ei se nyt mitenkään erityisen hyvältä tuntunut, mutta olo ei enää pahentunut vaan hengitin tasaisen puuskuttamalla ja kädet hötkyi koukussa rinnan alapuolella rentoina kuin pilveä poltelleella oravalla ja jalat lönkytti eteenpäin. Päätin juosta niin pitkään kuin jaksan, ja väitän kovasti, että ilman niitä yksiä punaisia valoja joihin vauhti tyssäsi, olisin juossut koko matkan töihin. Kävelin vielä niiden jälkeen yhden korttelinvälin ja siitä juoksin loppumatkan töihin asti.
Yhteensä juoksua kertyi noin 2,5km ja aikaa koko settiin kului noin 20 minuuttia.
Perillä olin ihan Eye of the tiger.
Niille jotka eivät tuolla Naamiksen puolella nuohoa tiedoksi, että Minä Olen Nyt Juossut. Töihin vieläpä, kaikista maailman paikoista. Pisin yhtäjaksoinen pätkä oli 2km, mikä on enemmän kuin olen juossut yhteen pötköön viiteentoista vuoteen. Jos en ole aihetta vielä tarpeeksi kattavasti käsitellyt, niin tiedoksenne että Minä Inhoan Juoksemista. Josta johtuen en ole sitä ennen crossfitin aloittamista edes kokeillut, jos ei bussipysäkille aamukiireessä sprinttaamista lasketa.
Tämä "juoksuinnostus" johtuu siitä halavatun Kustannuspaikan BusinessRUN-tapahtumasta, johon heikkona hetkenä ilmoittauduin duunikaverin kanssa 5km matkalle. Häppeninkihän on vaatimattomasti vasta ensi viikolla, treeniaikaakin jäi näin kertakaikkiaan ruhtinaallisesti jopa viikko, kas kun en niitä lenkkareita saanut aikaiseksi hankkia kuin vasta viime su, kun "sehän on vasta huhtikuun lopussa se juoksu". Ja niin ne viikot sitten vieri. Hupsista saatana.
Juoksutreeniksi valikoitui työmatka perin tieteellisestä syystä "en ehdi enää bussiinkaan koska ne vaipatkin pitää vielä viedä päiväkotiin ja illalla en enää saa aikaiseksi". Ajattelin alunperin juosta intervalleja niin, että juoksisin aina sen matkaa kuin jaksan, kuitenkin vähintään minuutin, ja kävelisin pari katuvalon väliä.
Lähdin juoksemaan. Kolmen metrin jälkeen rintaa poltti ja vatsaa pisti ja jalat painoivat tonnin. Jatkoin tsemppaamalla itseäni sillä että mitä jos joku kouluaikojen ihastus olisi näkemässä alennustilani. 1,5min jälkeen oli pakko antaa periksi ja nilkuttaa muutama valotolpan väli, kyllä ei kuulkaa siinä vaiheessa naurattanut kun työkaveri oli sivulauseessa sanonut käyneensä kevään ekalla juoksulla ja juosseensa kolme kilometriä. KOLME KILOMETRIÄ!?! Sehän on ihan karsea veto!
Otin uuden lähdön. Jalat toimivat jo paremmin, mutta menin vieläkin liian lujaa, eikä pieni nousu (siis oikeesti, maa nousi viiden metrin matkalla tyyliin 30cm) auttanut asiaa. Ylpeyttä ja orastavaa paniikkia nieleskellen pakotin itseni samaan 1,5min juoksuun ja panin sitten taas kävelyksi.
Kävelin vähän pidempään ja pohdin mahdollisuuksiani. Takaisin kääntymisen sijaan päätin juosta nöyryytyksen uhallakin (työmatkan reitti on aika vilkkaasti liikennöity, sekä kevyen- että moottoriliikenteen puolesta) sitten vaikka pelkkiä minuutin vetoja töihin asti.
Lähdin taas lönkyttämään. Nyt oli kadonnut jo kaikki kunnianhimo mihinkään ponnaria tarmokkaasti heilutteleviin lennokkaisiin juoksuaskeliin, lähdin vain hissuksiin jolkottamaan puiston poikki omiin synkkiin ajatuksiini vaipuneena.
Havahduin kilometrin päässä ja meinasin kaatua kun tajusin että askel rullaa ja juoksen edelleen. Ei se nyt mitenkään erityisen hyvältä tuntunut, mutta olo ei enää pahentunut vaan hengitin tasaisen puuskuttamalla ja kädet hötkyi koukussa rinnan alapuolella rentoina kuin pilveä poltelleella oravalla ja jalat lönkytti eteenpäin. Päätin juosta niin pitkään kuin jaksan, ja väitän kovasti, että ilman niitä yksiä punaisia valoja joihin vauhti tyssäsi, olisin juossut koko matkan töihin. Kävelin vielä niiden jälkeen yhden korttelinvälin ja siitä juoksin loppumatkan töihin asti.
Yhteensä juoksua kertyi noin 2,5km ja aikaa koko settiin kului noin 20 minuuttia.
Perillä olin ihan Eye of the tiger.
 |
| Maalissa on helppo hymyillä. |
 |
| Näiden kanssa ei huomioliivejä tarvita, höhö. |
 |
| Uimalakkia imitoineen juoksupipon alta kuoriutui vuoden kampaus. |
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Nukkumatti meidän joka olet hukassa vol. 2
Tervehdys. Meillä ei nukuta. Tarkemmin sanottuna Taaperska ei nuku ja minä huonepalvelijana en siis sitäkään vähää mitä se.
Olen tästä johtuen täysin tauolla kaikesta paasto/laihdutus/hyvistelytoiminnasta, sillä Äiteen toimintakyky on nyt hyvin rajoittunutta ja henkinen sekä fyysinen jaksaminen verrattain heikkoa. Lisäksi IBS-oireilu ei vieläkään näytä talttumisen merkkejä vaikka Molkosan-vesi sitä onkin helpottanut.
Siksi siis lyhyesti vain kuulumiset ennen kuin otan pienet torkut ennen iltavuoroon lähtöä:
Maanantaina kävin vihdoin siellä painonnostossa. Se oli just niin kivaa kuin muistelinkin, vaikka tekniikka olikin luokkaa "eiku pidettiinks tästä pyllyllä, nenällä vai käsillä kii tästä tangosta", ja tein tekniikkaharjoitteluna rinnallevetoa allemenolla kymmenen kilon pikkutyttöjen tangolla ja sain siitä reidet ja hartiat niin juntturaan etten meinannut saada eilen paitaa pois päältä ilman apua.
Tiistaina aloitin täysin omaa kroppaa kuuntelematta ja vastoin parempaa tietoani paastoamaan. Yhden maissa pimeni silmissä ja totesin että olo on ehkä tarpeeksi kidutettu jo muutenkin ilman järjetöntä energiavajausta. Hain kahvin, sämpylän ja toffee-pähkinä-suklaa-muffinssin ja toivuin. Jotkut tilanteet nyt vaan vaatii suklaata. Piste.
Voi ja sokeri käynnistivät aivotoimintaa sen verran, että viime yönä nukuttiin ensimmäistä kertaa pikkuvauva-ajan jälkeen koko jengi samassa huoneessa, ja yö menikin jo aavistuksen verran mukavammin. Bonuksena hieman paremman levon päälle sain aamulla nostaa unenpöpperöisen, hilpeän, muumi-laulua (eimuumitaloalukitayöksijne) vaativan Pojan kainaloon muksahtelemaan. Ei huono ollenkaan.
Mielenterveyttä hoidan laittamalla torkkujen päälle tukan nätisti ja lukemalla vähän lisää Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike-kirjaa.
Taudin kuva: unenpuutteesta johtuva musta aukotismi.
Hoito: oireiden mukainen.
Ennuste: ihan hyvä.
Pus!
Olen tästä johtuen täysin tauolla kaikesta paasto/laihdutus/hyvistelytoiminnasta, sillä Äiteen toimintakyky on nyt hyvin rajoittunutta ja henkinen sekä fyysinen jaksaminen verrattain heikkoa. Lisäksi IBS-oireilu ei vieläkään näytä talttumisen merkkejä vaikka Molkosan-vesi sitä onkin helpottanut.
Siksi siis lyhyesti vain kuulumiset ennen kuin otan pienet torkut ennen iltavuoroon lähtöä:
Maanantaina kävin vihdoin siellä painonnostossa. Se oli just niin kivaa kuin muistelinkin, vaikka tekniikka olikin luokkaa "eiku pidettiinks tästä pyllyllä, nenällä vai käsillä kii tästä tangosta", ja tein tekniikkaharjoitteluna rinnallevetoa allemenolla kymmenen kilon pikkutyttöjen tangolla ja sain siitä reidet ja hartiat niin juntturaan etten meinannut saada eilen paitaa pois päältä ilman apua.
Tiistaina aloitin täysin omaa kroppaa kuuntelematta ja vastoin parempaa tietoani paastoamaan. Yhden maissa pimeni silmissä ja totesin että olo on ehkä tarpeeksi kidutettu jo muutenkin ilman järjetöntä energiavajausta. Hain kahvin, sämpylän ja toffee-pähkinä-suklaa-muffinssin ja toivuin. Jotkut tilanteet nyt vaan vaatii suklaata. Piste.
Voi ja sokeri käynnistivät aivotoimintaa sen verran, että viime yönä nukuttiin ensimmäistä kertaa pikkuvauva-ajan jälkeen koko jengi samassa huoneessa, ja yö menikin jo aavistuksen verran mukavammin. Bonuksena hieman paremman levon päälle sain aamulla nostaa unenpöpperöisen, hilpeän, muumi-laulua (eimuumitaloalukitayöksijne) vaativan Pojan kainaloon muksahtelemaan. Ei huono ollenkaan.
Mielenterveyttä hoidan laittamalla torkkujen päälle tukan nätisti ja lukemalla vähän lisää Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike-kirjaa.
Taudin kuva: unenpuutteesta johtuva musta aukotismi.
Hoito: oireiden mukainen.
Ennuste: ihan hyvä.
Pus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)