En ole koskaan ollut liikunnallinen, en todellakaan tiedä mikä on "runners high" ellei siksi lasketa tyydytystä siitä kun on onnistuneesti spurtannut bussipysäkille korkkareissa kaatumatta, eikä mun statuspäivityksistä löydy yhtä ainutta "habahaba tsutsut naminami UUH miten ihana spinnaus/pumppi/steppitunti!!!111"-hehkutusta. Inhoan joukkupelejä, ja yksilölajeja -jos mahdollista- vielä niitäkin enemmän. Kävin kerran kokeilemassa spinningiä ja jouduin poistumaan tunnilta 15 min sen alkamisen jälkeen kun meinasin oksentaa. Että tältä pohjalta.
CrossFitiä olen kehunut varmaan ihan tylsistymiseen asti ja hekumoinut oman lajin löytymisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että edelleen puoli vuotta treenien aloittamisen jälkeen joudun joka ikinen kerta ennen salille lähtöä pienimuotoiseen paniikkiin, jota varmaan voisi parhaiten luonnehtia Shauna Reidin lanseeraamalla termillä "läskin tytön kauhukohtaus". Kömpelön, paksun ja huonokuntoisen tytön mentaliteetti on juurtunut syvälle ja kehittynyt lähestulkoon omaksi persoonakseen pääni sisälle. Tämä hämmentynyt koulukiusattu kirjatoukka alkaa huomautella aina viimeistään tuntia ennen treeniaikaa terävästi milloin mistäkin ja keksii tuhat ja yksi syytä olla lähtemättä salille ja minä parhaani mukaan väitän vastaan.
Molemmat treenipaidat ovat likaisena. - Onneksi tukassa on puuroa niin kukaan ei kiinnitä paitoihin huomiota.
Tukka on pesemättä. - Onneksi hikoilen niin paljon että voidaan leikkiä että se on märkä eikä rasvainen.
Tänään juostaan. - Helvetin hyvä, mullahan jäikin se juoksukoulu kesken.
Ei huvita. - Kerro jotain uutta.
Väsyttää. - Niin muakin.
Sataa. - No tuhatta.
Ja niin edelleen. Näiden jatkoksi päässä pyörii koko matkan ajan kuvanauha kaikkein nöyryyttävimmistä treenihetkistä (joita on ollut paljon) kunnes olen itkun partaalla häpeästä jo ennen kuin olen saanut edes salin ovea auki.
Miksi siis menen?
Koska on pakko. En vaan suostu olemaan 28-vuotias istumatyöläinen, joka ei jaksa kantaa omaa lastaan ja jolla on koko ajan joku paikka kipeänä.
Koska kyykkäämällä saa tosi nätin pyllyn (ja me ollaan tunnilla melkein koko ajan kyykyssä).
Koska en saa mitään aikaiseksi ilman ohjausta.
Koska kaipaan muitakin aikuiskontakteja kuin Mies ja Äiti, ja toistaiseksi mua ei ole vielä kielletty höpöttämästä treenikavereille, joskin valmentaja viime kerralla vihjaili jotain marinasakosta. Hmph.
Koska viimeistään siinä vaiheessa kun WOD on tehtynä, oli tulos mikä hyvänsä, olen marinasta ja ruikutuksesta huolimatta salaa sairaan tyytyväinen itseeni ja ylpeä siitä että selvisin. Olen tehnyt ihan mahdottomalta kuulostavia treenejä ja luullut kuolevani tai vähintään oksentavani monta kertaa ja silti vienyt ne läpi. Poistun mukavuusalueelta joka kerta kun astun salin ovesta sisään ja silti vaan menen. Sellainen ihminen haluan olla.
Nyt vaan odottelen sitä hetkeä kun treenaamisesta tulee tapa eikä poikkeustila. Toisaalta luin pari vuotta sitten Kuntoplus-lehdestä jonkun kirjailijan pakinan siitä, ettei hänelle ole vuosienkaan jälkeen kehittynyt minkäänlaista rakkaussuhdetta liikuntaan. Viikottainen treenaus on hänen pieni tekonsa kansanterveyden hyväksi, eikä edusta mitään muuta. En usko että mustakaan tulee mitään intopinkoa jumppatyttöä, mutta jos nyt vaikka vähän vähemmän epäliikunnallinen. (henk.koht. tavoitteista ja niiden suunnittelusta lisää myöhemmin)
Joten, mikä olikaan tämän päivän siirrettävä vuori?
Viikko dieettiä takana, viikko edessä
Koska ristikuntoilen enkä voimistele, olen henkisesti kyykyssä enkä sillassa. Mutta siis kyllä pännii, perkele, oli miten oma valinta hyvänsä. Jos tällä ruokavaliolla ei tule ketoosia, niin vituusi tulee varmasti. Eli kaikille liian aurinkoisille suosittelen tätä lämpimästi. Marco Bjurströmin pitäisi olla GoFatGo:lla pari viikkoa ennen ensimmäistä uutislähetystä niin olisi sopivasti kulmat kurtussa. Vaikka tämän enempää ei enää tule nälkä niin sen verran otan aikaisempia puheita takaisin että tattia voi näemmä vielä vapaasti kasvattaa.
HYVÄ SOINTU!!! <3
VastaaPoista