tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kevättalviunilla

Sen lisäksi että kroppa toimii muutenkin huonosti, väärin ja epiksesti, on sisäinen vuosikelloni näemmä ajastettu ihan viimeisen päälle persiilleen. Ainakin minun Naamikseni seinusta on ollut pari viime viikkoa täynnä hehkutusta siitä miten on iiiiiihhanaa kun aurinko paistaa ja siitä saa niin energiaa ja jaadijaadijaa.

EIKÄ SAA. Mitä pidemmäksi päivä venyy, sitä hitaammalla käy Fätti. En ole millään muotoa masentunut, depiksessä tai onneton, kunhan vaan olen henkisesti täysin offline. Ei nappaa, hotsita eikä innosta. Mikään. Ainakaan mikään minkä pitäisi.

Pitäisi treenata. Jos siihen kategoriaan saa laskea saunomisen, haukottelun ja Pojan pusuttelun niin sitten olen treenannut ihan hulluna.

Pitäisi syödä hyvin. No joo. Lipsuu ja liukastelee kyllä nyt tämä mamma vähän turhan paljon vaikka hyvistelysyömisen peruskurssi onkin jo menestyksekkäästi autopilottiin ohjelmoitu. Vielä ollaan 86 soukemmalla puolella, ippa appa.

Pitäisi päivittää blogia. Tsorge tsorge, mutta kun ei mulla nyt vaan ole mitään sanottavaa kun ei kulje ajatus eikä ole tullut mitään tehtyäkään. Ja Pikku Kakkonen alkaa kohta ja sitten taas pusutellaan ja sitten on iltapala. Ja sitten on Miehen pusujen vuoro.

Pitäisi jaksaa tsempata vielä kymmenen kiloa pois. Ainoa ongelma on se että en enää oikein muista mitä tarkoitusta ja päämäärää varten mun tätä laihistelua pitikään tehdä. Klassikkovastaus on että itseään vartenhan se nainen kaiken tekee, mutta kun mulla on itse asiassa ihan hyvä olla jo nyt, tässä miinus kahdeksassa kilossa. Ettäs mites sitten suu pannaan.

Nyt on lisäksi apupyörät otettu pois. Kolmen kuukauden setti omaohjaajan kanssa päättyi viime viikolla. Vielä on yksi treeni rästissä ja uusi keho- ja kuntomittaus edessä. Syömisten ja treenin kanssa olen omillani. Tekisi mieli sanoa 'vapaapudotuksessa', mutta se ei pitäisi paikkaansa, sillä:

Yllättäen ei iskenyt mitään ihan hervotonta NYMMÄÄSYÄNKAIKEN vaihdetta päälle kun ulkoinen kurinpito loppui, mikä kertonee ainakin sen että rehellisen ruokapäiväkirjani pohjalta laadittu siistitty ja karsittu ohjeistus toimi todella hyvin. Ei ehtinyt syntyä turhautumia, ja vaikka ajoittain lipesin ja väritin ohjetta viivojen ulkopuoleltakin, tippui paino kuitenkin aika mukavasti. Kovasti ja pyhästi aion pitää ohjeesta myös jatkossa kiinni. Jos se ei ole rikki, sitä ei korjata.

Sitä paitsi vähän kun kuitenkin kaupassa mopo keuli ja ostin koko kolmen kuukauden ajan himoitsemaani juustoa, niin eihän se kerpeles enää edes maistunut! Mikä kauhea stragedia! Eikä sitä leipääkään enää niin tee mieli.

Mutta niin.

Olisiko tämä nyt sitten ultrakevyt versio siitä, miltä tuntuu aloittaa uusi elämä sen jälkeen kun on vankilassa raitistunut?

3 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Oon niin pahoillani sun puolesta. Huomaatko muuten miten onnistuin löytämään sen kaikkein olennaisimman asian tästä sun tekstistä?

      Poista